Kun lapset illalla nukahtaa, on minun kyyneleiden aika. En itke yksin salatakseni kyyneleeni, vaan siksi, että saan itkeä rauhassa. Suren kyllä lastenkin kanssa, tietysti, sillä menettihän hekin isomummonsa. Mutta yksin itken omaa suruani, lopullista menettämistä, lohdutonta ja kokonaisvaltaista ikävää. Vaikka tiedän, että näin on hyvä, mutta silti.
Onneksi on lupa surra ja itkeä, vaikka tämä menettäminen olikin niin odotettavissa, tiedossa oleva asia ja jopa toivottu.
Suruni kertoo minulle suuresta rakkaudesta ja kauniista muistoista. Mietin elämää, sen kiertokulkua, omia lapsiani ja perintöä. En siis materiaa, vaan sitä henkistä perintöä, minkä määrää ei voi mitata. Kaikkea sitä, minkä mummoni opettamissa taidoissa siirrän omille lapsilleni ja he taas aikanaan omilleen.
Itku on raskasta, mutta toisaalta voimaannuttavaa ja puhdistavaa. Samalla kilkuttelen puikkoja ja sivelen villalankaa, ihan kuten mummo minun ollessa vielä pieni. Joka joulu sai koko suku mummon neulomat villasukat ja onnekkaimmat vielä lapaset. Yhdet muistan erityisesti; ruskeat, kaksinkertaiset, pitsireunuksella, ohuesta puhtaasta villasta neulotut. Pidin ne kirjaimellisesti loppuun, niistä oli lopulta jäljellä vain ohuen ohuet säikeet kämmenien puolella.
Minun puikoista syntyi itkusukat, surusukat. Nappasin eilen lanka-arkustani summanmutikassa kerän ja aloin neuloa. Yksivärisyys ei riittänyt helpottamaan oloa, joten nappasin seuraavan kerän vaivautumatta edes katsomaan miten väri sopi edelliseen. Sillähän ei ole merkitystä, jos neulomisen tarkoitus on vain olon helpotus ja ajatusten hidastaminen.
Lopputulos on tässä. Näitä tuskin tulee pidettyä, mutta onpahan sata ja kaksi kyyneltä kuivattu näiden neulomisen aikana ja ehkä olokin helpottui niin, ettei tänään enää tarvitse tuntea sitä kurkkua kuristavaa tunnetta.
