Eilen illalla rauhallisen idyllin rikkoi omituinen surina, mihin havahduin kastellessani kasvimaata. Luulin lentäjiä ensin korennoiksi, mutta laskeutuvat surisijat paljastuivat muurahaisiksi, isoiksi. Luin oitis luontokirjasta, miksi ne noin käyttäytyi. Eilen oli täällä meidän leveysasteella se päivä, jolloin kuningattaret parittelevat ja menettävät siipensä sen jälkeen, perustavat oman yhdyskunnan, ellei joku lintu ehdi syödä niitä sitä ennen. Näitä lentäviä ja siipiänsä repiviä paskiaisia oli kymmenittäin. Ilta meni niitä nirhatessa, ripotellessa pippureita ja suolaa kasvimaalle ja toivoessa, ettei ne nyt päätä jäädä tähän paritteluparatiisiin asumaan. (Pitikö niiden juuri meidän piha valita lempimispaikaksi?)
Tänään operaatio on jatkunut muurahaismyrkyn ja suolan ripottelemisen merkeissä. Yritin silti myös rauhallisesti ja ystävällisesti rupatellen selittää, että tämä nyt sattuu olemaan MINUN piha, eikä tänne enää enempää asukkeja mahdu. Tontti on niin sanotusti varattu. Ehdotin tuota takapihan perältä jatkuvaa metsää asuinpaikaksi. Kerroin myös, että rantatontillamme asustaa monenmonta muurahaissukua, sinne me mahdutaan sovussa kaikki, mutta täällä olen krantumpi.
Samalla räpsin muutaman alkukesän kuvan ihan huvikseni. Ajattelin ottaa samoista paikoista kuvia sitten keskellä kesää ja ehkä syksyllä. Katsotaan, muistanko.
