Hei!

Tervetuloa kurkistamaan! Kiva, jos jätät kommenttia.

keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Joulurauhaa

Toivotan kaikille oikein oikein hyvää ja rauhallista Joulua.

Meillä joulunalusaika oli kiireistä. Oli töitä aamusta iltaan, hautajaisvalmisteluja, puikot kilkkas iltamyöhään, ompelukone surisi ja talo täyttyi laatikoiden ja muiden jouluruokien tuoksusta.

Nyt, kun aatto on ohi, voin esitellä osan pehmeistä paketeista. Kaikkia kötöstyksiäni en muistanut kuvata ennen paketointia ja maailmalle lähettämistä.

Tytär sai  joululapaset

Anopin sukat

Siskolle porolapaset

Viherpiipertäjälle 

Rakkaan miniän setti

Jouluaatto oli jälleen ihana. Sain kaikki omat lapset puolisoineen (yhtä "vävypoikaa" lukuunottamatta), aatoksi kotiin. Mukana aatonvietossa oli myös isäni kumppanin kera, velipoika ja anoppi.  Syötiin pulskasti, avattiin lahjoja, nautittiin toistemme seurasta. Pelattiin tietysti lautapeliä, rakennettiin legoilla, väkerrettiin joululahjoja toimintakuntoon ja ajettiin autoradalla. Nauru raikas, juttu luisti ja oli ihanaa. Mielen valtas jälleen suuri kiitollisuus.

Melkein puolet tarjottavista mahtu kuvaan :)
Isä sano eilen, että kun lapset kasvaa, niistä joutuu luopumaan. Vastasin, vanhimman pojan kainalossa maatessani, etten minä näistä ikinä luovu. Minun lapsia ne on aina, vaikka asuvat osa jo omillaan. Sain pojaltani karhunhalauksen ja kuulin lauseen: "Äiti, sie olet rakas!"



maanantai 2. joulukuuta 2013

Surusukkia

Kun lapset illalla nukahtaa, on minun kyyneleiden aika. En itke yksin salatakseni kyyneleeni, vaan siksi, että saan itkeä rauhassa. Suren kyllä lastenkin kanssa, tietysti, sillä menettihän hekin isomummonsa. Mutta yksin itken omaa suruani, lopullista menettämistä, lohdutonta ja kokonaisvaltaista ikävää. Vaikka tiedän, että näin on hyvä, mutta silti.
Onneksi on lupa surra ja itkeä, vaikka tämä menettäminen olikin niin odotettavissa, tiedossa oleva asia ja jopa toivottu.
Suruni kertoo minulle suuresta rakkaudesta ja kauniista muistoista. Mietin elämää, sen kiertokulkua, omia lapsiani ja perintöä. En siis materiaa, vaan sitä henkistä perintöä, minkä määrää ei voi mitata. Kaikkea sitä, minkä mummoni opettamissa taidoissa siirrän omille lapsilleni ja he taas aikanaan omilleen.

Itku on raskasta, mutta toisaalta voimaannuttavaa ja puhdistavaa. Samalla kilkuttelen puikkoja ja sivelen villalankaa, ihan kuten mummo minun ollessa vielä pieni. Joka joulu sai koko suku mummon neulomat villasukat ja onnekkaimmat vielä lapaset. Yhdet muistan erityisesti; ruskeat, kaksinkertaiset, pitsireunuksella, ohuesta puhtaasta villasta neulotut. Pidin ne kirjaimellisesti loppuun, niistä oli lopulta jäljellä vain ohuen ohuet säikeet kämmenien puolella.

Minun puikoista syntyi itkusukat, surusukat. Nappasin eilen lanka-arkustani summanmutikassa kerän ja aloin neuloa. Yksivärisyys ei riittänyt helpottamaan oloa, joten nappasin seuraavan kerän vaivautumatta edes katsomaan miten väri sopi edelliseen. Sillähän ei ole merkitystä, jos neulomisen tarkoitus on vain olon helpotus ja ajatusten hidastaminen.

Lopputulos on tässä. Näitä tuskin tulee pidettyä, mutta onpahan sata ja kaksi kyyneltä kuivattu näiden neulomisen aikana ja ehkä olokin helpottui niin, ettei tänään enää tarvitse tuntea sitä kurkkua kuristavaa tunnetta.





Mummo

Paistoit, paakasit ja aina keitit
Iltaisin minut usein uneen peitit

Vanha peitto tuntui turvallisen painavalta
Nousin aamuisin onnellisena sen alta

Opetit laulun iloisen taidon
Mutta myös välittämisen aidon

Pirtissä kun tuoksui käsivoide tuttu
Me juteltiin niin moni juttu

Kannoit huolta kaikista meistä
Otit osan myös kyyneleistä

Kannoit minut monen kannon yli
Oli aina avoinna minulle syli

Sain monet opit ja taidot elämän
Kuka voisikaan saada enemmän

Olit lämmin turva lapsuuteni
Liian nopeasti aika meni

Hyvästi ja kiitos rakas mummo!




perjantai 15. marraskuuta 2013

Nimen taakse kurkistus

Moni tuttuni on blogistani kuultuaan kysynyt, miksi nimi Lintulepakko. No, nimeni olen saanut eräästä tarinasta, missä lopuksi todettiin, ettei minusta ota selvää, olenko lintu, kala vai lepakko. Vastasin, että lintulepakko sopii oikein hyvin.

Tunnistaisin itseni jos minkälaisesta nimityksestä, mutta parhaimmasta päästä on kummityttöni mulle antama nimi: Kaamee Karvapallo. "Sä oot kyllä ihan mukava, vaikka oot tuommonen kaamee karvapallo!" Terkkuja vaan tyttöselle!

Oikeasti olen Jaana, 41-vuotias 7 lapsen äiti (4 tyttöä, 3 poikaa). Vanhimmaiset ovat jo maailmalla, neljä pyörii vielä täällä kotonurkissa. Ihania jokainen. Mieskin talosta löytyy.

Asutaan kylmemmässä päässä Suomea laitakaupungilla punaisessa puutalossa.
Teen töitä myös kodin ulkopuolella, esimiestehtävissä.

Blogia aloin pitää 2011 siskoni inspiroimana, tallentaakseni omia töitäni. Välillä olen ollut blogi-tauolla elämän heitellessä. On pitänyt keskittää voimavarat perusasioihin, mutta huomaan palaavani tänne aina elämän asettuessa taas normitilaan.

Olen tehnyt käsitöitä aina, pitkään jopa leivän edestä ja harmittaa, ettei niistä sadoista töistä ole edes kuvia. Monet morsiamet on vihitty ja vanhojentanssit tanssittu minun valmistamissa puvuissa. Lapset on saaneet nimensä ompelemissani kastemekoissa, moni lapsi on peuhannut pihaleikkinsä minun valmistamissa haalareissa ja kintaissa äitien paimentaessa ompelemissani takeissa. Moni neulomani villa-asu on lämmittänyt pientä ja isoa kulkijaa. Usea pyörätuolilla kulkeva tilasi takkinsa ja housunsa minulta. Pari kuoroa esiintyi valmistamissani tamineissa. Myös tilkkutöitäni lojuu monen kodin sängyillä, seinillä ja kuusenalusmattoina. Lista on aika pitkä ja kirjava.

Nykyään ehdin ommella aivan liian vähän. Eikä nuo teinit enää äidin tekeleitä haluakaan, vaan merkki on monesti se, mikä ratkaisee. Kelpaan onneksi lyhentämään housuja tai korjaamaan vikaostoksia. Pyrin silti joka vuosi suunnittelemaan, kaavoittamaan ja valmistamaan jonkin isomman työn tai pari, ettei näppituntuma ja uskallus katoa.

Nautin jokaisesta saumasta, silmukasta ja villahaituvasta, mitkä käsieni kautta muuttuu joksikin merkitykselliseksi. Jos ei muille, niin minulle. Tunnen, hengittäväni helpommin, ajatukseni on kirkkaampia ja mieli levollisempi. Elän!

Tykkään hirmuisesti myös pihalla möyrimisestä ja kodin hämmentämisestä. Mieheni ei ymmärrä alkuunkaan, miksi huonekalujen paikkaa täytyy muuttaa, miksi seinän väri pitää vaihtaa, miksi joku kukka vaihtaa pihalla paikkaa jo kolmannen kerran tai miksi kirjahylly onkin yhtäkkiä ihan väärän värinen. Onneksi hän ei edes huomaa kaikkea, mitä täällä tapahtuu. Tai jos huomaa, on hän ymmärtänyt jotain tärkeää. ;)

Pidän myös ruoanlaitosta ja leipomisesta. En silti ole mikään huippukokki, vaan ihan kuten käsitöitäkin tehdessä, minun pitää saada säveltää, luoda, keksiä ja kokeilla. Reseptit on tylsiä, jokuhan on jo keksinyt ne. Lapset on hengissä ja ravitun näköisiä, joten kaipa ruoka on joskus jopa maittanut.

Metsä, luonto on minulle myös tärkeä asia. Nautin patikoinnista. Mitä syrjäisempi kolkka, sitä parempi. En ymmärrä, mitä iloa on kävellä kolmenkymmenen turkulaisturistin kanssa samoja pitkospuita valmiille nuotiolle paistamaan se kärkkäri, tervehtien matkalla niitä kuuttakymmentä vastaantulevaa joulupukkitarroin tuulipuvunrinnuksensa koristanutta haminalaisrouvaa, jotka on marttapiiriliiton patikointireissulla rentoutumassa, käytyään ensin napapiirillä tapaamassa joulupukkia. EI! Minä haluan mennä sinne minne huvittaa, katsomaan se rinteessä yksin nököttävä hassunnäköinen puu, kurkistaa mitä seuraavan kumpareen takana on, istua sammaleella ja silitellä puunrunkoa. Keittää ne kahvit siellä, missä kahvihammasta alkaa kolottaa ja nukkua, kun nukuttaa. Ja mieluusti yksin. En ole vielä löytänyt sellaista seuraa, joka antaisi minulle vapauden toteuttaa itsepäistä tyyliäni liikkua metsässä tai tunturissa. Kaipa sitä kotona ja töissä saa olla liiaksikin vastuussa ja valmiudessa muita varten. Passata toisia ja olla läsnä, mennä lasten ehdoilla tai ottaa huomioon kaikkien toisten tarpeet. Patikointireissut on siis yksi hengähtämisen muoto minulle. Monesti lataukseen ei tarvita kuin puolituntinen lähimetsässä, mutta toisinaan pari päivää tavoittamattomissa tekee hyvää. Usein metsä, puronvarsi, järvenranta tai tunturi laittaa aivoni kummalliselle luomistaajuudelle. Uusia käsityöideoita putkahtelee kivenmuodoista tai veden kuvioista ihan itsestään.

Tykkään kyllä retkeillä myös lasten kanssa. Nykyisin mukaan ei riemusta kiljuen lähde enää kuin nuorimmaiseni, kohta 5v. Teinien mielestä metsä on ihan syvältä. Ilo on kuitenkin huomata, että jotain niistä metsäreissuista ja rähjääntymisistä on jäänyt lapsille takaraivoonkin, sillä vanhimmat lapseni, jotka ovat jo teini-iän paremmalla puolella, ovat alkaneet uudelleen mökkeillä, kalastaa ja retkeillä. Ja ihan omasta vapaasta tahdosta.

En tiedä, mistä se kumpuaa, mutta uuden oppiminen kiehtoo minua, edelleen. Huomaan vain olevani vanhemmiten rajoittuneempi kokeilemaan ihan kaistapäisimpiä ajatuksiani. Ja oppiminen on haastavampaa. Haluaisin oppia heittämään perhoa, haluaisin osata tunnistaa kaikki sienilajit. Tahtoisin palata laskettelusuksien päälle (laskin nuorena, jossain vaiheessa se vain jäi), oppia pitämään hiihtämisestä ja tahtoisin osata laulaa teknisesti oikein. Haluaisin osata hallita mieltäni niin, että muistuttaisin enemmän Muumi-Mammaa, kuin Pikku-Myytä. Tahtoisin osata tehdä fransuja (vanha pitsintekotapa) ja tahtoisin joogata. Tanssitaitoakin olisi ihana hioa paremmaksi. Keksin kyllä joka päivä uuden asian, mitä tahtoisin osata. Usein ne liittyy käsitöihin.

Yhden suuren asian olen kuitenkin viime vuosina oppinut. Olen oppinut sanomaan ei niille asiolle, mitkä minua ei niin kiinnosta ja mitä minun ei ole pakko tehdä. Olen oppinut olemaan hivenen itsekäs ja antanut itselleni luvan nautiskella elämästä ilman huonoa omaatuntoa.  Kaikille asioille en voi mitään, vaikka kuinka ponnistelisin. Joskus on vain todettava, että näin on ja antaa mennä.

Olen luetellut paljon asioita, mistä pidän. Kerronpa tähän loppuun mistä en pidä. En pidä kylmästä, sotkusta ja siivoamisenkin voisin antaa jollekin toiselle, jos tietäisin, että se tulee hyvin hoidettua. En pidä hotelliaamupaloista ja sotakirjoista. En myöskään tykkää katsoa televisiota, sillä senkin ajan voi käyttää niin paljon paremmin. No, katson toki joskus jotain.
Enkä tykkää shoppailusta, sellaisesta päämäärättömästä pyörimisestä kaupoissa. (Eräs ystäväni jopa kyseenalaisti naiseuteni tämän shoppailuinnottomuuteni tajuttuaan.)

On niitä varmasti muitakin asioita, mistä en pidä, mutta nyt siirryn tästä kirjoittamisesta yhteen mielipuuhaani, lukemiseen. Yksi ihanista äänistä maailmassa on uuden kirjan avaamisesta kuuluva narahdus. Toivon, että kirja on hyvä ja huomenna väsyttää....tai jos se osoittautuu tylsäksi, herään aamulla virkeänä pitkien yöunien jälkeen. Molempi parempi. :)

                                           












maanantai 11. marraskuuta 2013

Meillä asuu rinsessa

"Äiti, mä haluan semmoset rinsessaverhot sänkyyn. Siinä pitää olla prinsessoja, ruusuja, kultaa, hopeaa, valkoista ja timantteja. Voitko tehdä sellaiset?"

Tietysti voin, ompelu on aina kivaa ja sitä paitsi meidän isiä on hauska kauhistuttaa. Isi niin tykkää näistä tyttö-hörselöistä. Hih
Kuskas se minut sentään kangaskauppaan ostoksille, tuli kiltisti jopa sisälle ja leikki ymmärtävänsä kruunukankaan valinnan kanssa pähkäilyäni. Kiitettävä suoritus.


Näin joskus jossain blogissa tai nettikaupassa sängynpäälle viritetyt verhot, missä oli kruunu. En tarkkaan muista, millainen se oli, mutta varastin siis idean jostain.

Verhokankaaksi valitsin läpikuultavan valkoisen ja pirullisen liukkaan kankaan, joten ompelin ylös suikaleen paksumpaa verhokangasta, näin kruunu pysyy paremmin paikoillaan. Kruunu on ohutvanuista tikkikangasta kumminkin puolin ja välissä on vielä tukikangas, jotta sakarat pysyy ryhdikkäinä. Timanttinauhan surautin kiinni kruunun alareunaan, näin timantit ei paista silmään liian bling, kun vähän uppoavat tuohon verhoon.
Hopeaa, ruusuja ja prinsessoja en tähän hörhötykseen enää sotkenut, mutta kultaista satiininauhaa senkin edestä.
Verhon yläreunassa on kuja, mihin pujotin muovista listaa, mitä löytyi vielä pätkä varastosta. Taivutin listan ympyräksi, kiinnitin tyttären urheiluteipinpätkällä ja peitin liitoksen kultaisella satiininauhalla.
Kruunu ei ole ainakaan vielä millään kiinni, sillä se on niin soppeli, että pingottuu tiukalle rinkulan ympärille. Paksumpi verhokangas sitoo sen aika hyvin paikoilleen. Katsotaan, miten meidän prinsessa saa sen singahtelemaan leikeissään. Koko komeus roikkuu satiininauhojen varassa kattoon kiinniteltyssä koukussa.

En ehtinyt ottaa kuvia silitetyistä verhoista, rinsessa toimi nopeana ruttaajana.

"Kiitos äiti, että mietit niin tarkkaan, miten se tehdään. Tästä tuli aivan ihana. Eikä haittaa, vaikka ei ole ruusuja."
Toivottavasti näkee ruusuisia unia. <3







Voi olla, että nyt täytyy tehdä uusi päiväpeitto. Vanha ei ole rinsessatyyliä ja tuo kuvassa oleva valkoinen on liian suuren sängyn peite. Lisää ompelushommia;)




sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Isänpäivä

Meidän perhe on uus(io)perhe. Minut on kierrätetty ;)
Vanhimmat 6 lastani on edellisestä liitostani ja tämä ihana iltatähti tästä nykyisestä. Isänpäivä on meillä aina hiljainen, sillä lapset menevät isänsä luo ja vain me 3 ollaan kotosalla viettämässä tätä hienoa juhlapäivää.
Joka vuosi lapset tietysti askartelee isälleen kortteja, niin tänäkin vuonna. Istuttiin keittiön pöydän ääressä ja pahvit, koristeet, liimat, sakset jne täytti pöydän ja mukava hirinä koko keittiön. Korteista tuli oman näköisiä, hienoja ja varmasti isän silmäkulmia kostuttavia. Ihania lapsia meillä.

Äitienpäivää vietetään puolta vuotta ennen, tai puolen vuoden päästä, miten sen nyt ajattelee. Olen jutellut leikkimielisesti aiheesta parin yh-ystäväni kanssa ja tämä samainen "ilmiö" esiintyy myös heidän perheissään. Eli, (tämä on nyt suurimmaksi osaksi huvittavaa höpöttelyä, joten älkää ottako tosissanne) äiti hoitaa, huolehtii, paakaa, paistaa, pukee, pesee, valvoo, kuljettaa, kyselee, muistaa, ostaa, neuloo.....(lista on loputon), on siis läsnä arjessa koko ajan, ollen se lähivanhempi. Äitienpäivänä kysytään, onko äiti kakkua ja ehkä iltapäivällä muistetaan huikata ennen uloslähtöä sana Onnea. Isänpäivän lähestyessä tämä samainen äiti antaa rahan, jotta lapset voi ostaa etävanhemmalle, isälle lahjan. Äiti auttaa kortin askastelussa, auttaa maailman parhaan runon kirjoittamisessa, kuuntelee, miten lapset stressaa täydellisen aamukahvinkeiton kanssa sitten isän luona ja auttaa keksimään isälle ihanaa ohjelmaa koko päiväksi.
Mistä isä sen kultaisen kruununsa sai?

Olen onnellinen siitä, lapseni pitävät isäänsä yhteyttä. Vähäisestä yhdessäoloajasta huolimatta näistä jokainen on pystynyt luomaan omanlaisensa suhteen isäänsä. Toiset musiikin kautta, toiset autourheilun- tai  hassuttelun kautta löytäneet yhteistä tekemistä. Monella eroperheen lapsella on asiat paljon huonommin.

Juttelin tästä "kultakruunu-asiasta" murkkuikäisen tyttäreni kanssa ja hän totesi, ettei sitä tule edes ajatelleeksi, ettei muista äitiä. Ajatteli, että sehän tulee siinä arjessa, niin ei sitä niin tarvi äitienpäivänä erityisemmin toitottaa. Näin ääneen sanottuna kauniisti ajateltu. Ja kenties ihan totta. Meillähän halaillaan paljon, jutellaan, kiitetään ja pyydetään/annetaan anteeksi. Ihan arjessa.
Huumorintaju on tyttärellä kohillaan, sillä sain myöhästyneen äitienpäiväkortin, kun ei tajunnut sitä toukokuussa antaa;) Ihana, hassu, herttainen naisen alku. Kiitos!


Piskuisin tyttösemme oli puuhastellut päiväkodissa isälle laudeliinan. Oli ihana seurata tyttären jännitystä koko viikko. Epäilin hänen paljastavan tärkeän salaisuuden ennen isänpäivää, niin paljon siitä supateltiin äidin ja sisarusten korvaan, mutta ei, salaisuus säilyi. Tyttären ilmeestä näki aamulla jännityksen, ylpeyden ja onnen. Ihania hetkiä. Isi tykkäsi. Kahvi ja kakkukin näytti maistuvan. Minä ja piskuinenkin syötiin kakkua sängyssä ja loikoiltiin pitkään jutellen kaikkea hassua.

Meidän isit on isänpäivänsä ansainneet. Onnea heille, kumpaisellekin. Ja kaunis kiitos ihanista lapsistani. Olette aarteita isit, eri tavalla, mutta kumpikin.



lauantai 9. marraskuuta 2013

Talvi tuli

Olen kesäihminen, ehdottomasti. Helmikuussa, kun ensimmäiset auringonsäteet valaisee läänin ja sisällä alkaa näkyä jokainen pölyhiukkanen, minä herään eloon. Talven olen jonkinlaisessa horroksessa ja yritän vain selviytyä. Kesällä häärään, huserran, touhotan, nauran, teen, meen ja olen hengissä! Sisällä minua ei näe, kuin nukkumassa, eikä aina sitäkään. Ehkä minä joskus vanhana vielä muutan maahan, missä ois kesä ainainen.

Äitini oli kaadattanut pihaltaan 8 ristuksensuurta mäntyä. Koko piha näytti viidakolta puiden maatessa pitkin kenturaa sikin sokin. Mieheni heilui moottorisahan kanssa äidin pihassa viitisen tuntia ja ajeli melko monta kertaa kaupungin halki peräkärryn kanssa. Kaikki vaatteet oli märkinä alimmaisia myöten, hiukset liimautui kylminä niskaan ja käsiä paleli. Kengät kastui ja sahanpuru sotki kaikki paikat. Nyt on meidän omalla pihalla polttopuita pitkäksi aikaa. Vielä pitäisi saada ne tuonne liiterin taakse kuivumaan. Liiteri on täynnä kuivia puita, joten taas tuli pihaan yksi pressuviritys, mistä en pidä yhtään. Mutta polttopuut, varsinkin ilmaiset on enemmän, kuin tervetulleita. Sähköä kuluu lämmitykseen huomattavasti vähemmän, kun jaksaa heitellä kalikoita leivinuuniin. Ja onhan se ritinä niin tunnelmallistakin.
Velipoika käy tekemässä samanmoisen rupeaman äiteen pihassa, minkä jälkeen piha pitäisi vielä saada jotenkin säädylliseen kuntoon. Melkoinen risumäärä on raijattava kaatopaikalle. Onneksi lumi peittää sen pikkuroskan muutamaksi kuukaudeksi. Keväällä on edessä haravointitalkoot.


Lumesta en montaa positiivista asiaa keksi, mutta piilottaahan se loput puista pudonneet lehdet hetkeksi. On toki valoisampaa, kun maa on valkea. Mäenlasku on mukavaa ja lumiukkoja on hauska rakentaa, mutta en pidä kylmästä, enkä kastumisesta. Lumi muovaa metsään mielikuvitusta innostavia muotoja ja lumisade on jotenkin rauhoittavaa; siihen saakka, että auto pitää kaivaa sieltä lumesta tai piha kolata yöllisen sateen ja lumiauran jäljiltä.


Olen silti uhannut oppia nauttimaan hiihtämisestä, joskus ja edes vähän ja uskaltautua monen vuoden tauon jälkeen puikkasuksien päälle. Mitenpäin sieltä rinteestä alas tulen ja minä vuonna tämä tapahtuu, onkin sitten toinen tarina.
Lupasin ystävälleni, että tänä talvena tutustun lumikenkäilyn ihmeelliseen maailmaan. Lunta siihen ei ole vielä riittävästi, mutta muuten mulle jo riittäisi ihan hyvin.

Iltalapaset ja kakkukokeilu

Eilen sain neulottua aamutuimaan leikinlomassa lapaset, aamulapaset. Iltapäivällä kauppaan lähtiessäni 16v tytär pyysi ostamaan harmaata lankaa ja neulomaan tavalliset lapaset, kunhan ehtisin. Niistä tuli iltalapaset, sillä ne valmistui nenäpäiväshowta katsellessa. Oli muuten tavallista aasimmat sketsit, minä en tykännyt. Hyvään tarkoitukseen rahat toki menee, mutta minua suivauttaa usein nämä kaikensortin keräykset ihan tavisihmisiltä, kun samalla maailmalla syydetään rahaa sotateollisuuteen, formulasirkukseen ja järkyttäviin mittasuhteisiin paisuneisiin urheilutapahtumiin. Kuinkahan monta lasta niilläkin sirkusrahoilla pelastettaisiin, ehkä jopa aikuisia.

Lankojen päättely jäi tuttuun tapaan odottamaan sitä hyvää hetkeä.

Päivällä leivotutti kummasti. Pyöräytin siis mokkaruutuja. Jostain syystä se ei riittänyt tainnuttamaan leivontaintoani, sillä nehän tekee vaikka unissaan. On tullut joskus tehtyä mokkaruutuja urheilukanttiiniin joka keskiviikoksi pitkän aikaa, joten tylsäähän niiden leipominen on, vaikka hyvältä ne aina maistuukin.
Leivontakaverini, 12v, tupsahti tässä vaiheessa keittiöön ja päätettiin tehdä paistettava juustokakku.
Kaikkea näytti olevan kaapissa, joten töihin.

Keksit murusiksi ja rasvat sekaan. Seos vuokaan ja pohja hetkeksi uuniin ja täytteen tekoon. Tarkempi kaapintutkinta osoittikin, että tuorejuustoa on liian vähän ja kaikkea olikin vähän niin ja näin. Oikeastaan hauskaa, sillä saatiin soveltaa.

Kakku tehtiin lopulta näin.

300g digestive-keksejä (enempää ei ollut)
75g sulatettua margariinia


300g tuorejuustoa
400g rahkaa (sattui olemaan juuri tämän verran)
4 munaa
1,5 dl sokeria (ei ollut enempää)
n 2 rkl maissijauhoja (kun vehnäjauhoja ei ollut)
2tl vanilliinisokeria
1rkl sulatettua margariinia (sekin loppui)
0,5dl kuohukermaa (koska täyte tuntui liian paksulta)
2,5dl hilloja eli lakkoja (tytär halusi syödä rasiasta loput)

Paistoin pohjaa ensin 10 min 200 asteessa. Täyte vuokaan ja uuni 175 asteeseen. Paistoin 40 min, minkä jälkeen sammutin uunin ja jätin kakun vielä 30 minuutiksi uuniin jälkilämpöön.
Jäähdytin kakun kunnolla ennen irtopohjavuoan reunojen irrotusta.

Ja kakku oli ihanaa! Eikä näkökään ollut hullumpi. Hyvä me, ollaan hyvä sovellustiimi.







perjantai 8. marraskuuta 2013

Aamulapaset

Olohuoneessa oli harkat, ilmapalloharkat. Olin tuomari ja valmentaja. Jouduin antamaan pisteitä eri suorituksista. Samalla olin Tuore-ravintolan asiakas.
Kyseessä oli siis leikki tyttöseni kanssa. Olin tylsä leikkijä tänään, sillä neuloin samalla.
Aamulla kuulin narinaa väärän värisistä ja liian ohuista lapasista ja ajattelin leikin lomassa korjata asian. Nyt on koululaisella odottamassa ne oikean väriset ja paksummat lämmittäjät. Toivottavasti kelpaa.



Tuore-ravintolan herkut näytti ihanan värikkäiltä, mutta maku oli hivenen muovinen.


Verhot

Niin ne ajat muuttuu, ku lapset kasvaa. Lasten ollessa pieniä, olin kotiäitinä monen monta vuotta. Koskaan ei tullut aika pitkäksi, eikä turhauttanut. Tein vaatteita samalla myyntiin ja käsitöitä omaksi iloksi aina, kun vain suinki ehdin. Kerhot, leikkipuistot ja perhetoimintayhdistykset sun muut täytti päivät kotihommien lisäksi. Oli ihanaa.

Nyt on lapset kasvaneet jo hieman ;) ja tämä kotona olo, olkoonkin vain tilapäistä, suivaannuttaa ja hermostuttaa minua. Ensimmäinen viikko meni vielä suht ok, kipeänähän ei jaksa edes valittaa, mutta tämä viides viikko alkaa olla jo ihan liikaa. Olo ei ole niin hyvä, että jaksaisin mitään kovin fyysistä tehdä ja näitä hissuttelevia kotihommia ei kyllä riitä koko päiväksi tyhjässä talossa. Aika nopeasti on keittiö siivottu kouluunlähtijöiden jäljiltä. Ruoanlaitossakaan ei saa aikaa kulutettua kuin hetken, eikä leipoakaan voi loputtomiin. Pyykkikoritkin huutaa tyhjyyttään. Toisaalta tilanne on hallinnassa, mutta pää kiljuu APUA!

Ongelmallisinta tässä taitaa olla se, etten voi hypätä autoon, kurvata kangaskauppaan, enkä myöskään hukuttautua lankahyllyjen väliin tai ostaa tiimaria tyhjäksi.
Sääli on sairautta ja itsesääli mielikuvituksen puutetta, vai miten se lausahdus menikään?

Eli kaivoin taas kaapin perukoita, josko löytäisin tekemistä. Ja löysinhän minä. Valkoinen vanha sivuverho, joka on tähän kotiin väärän mittainen taipui uuteen muotoon.

Jostain syystä meillä alkaa miltei joka huoneessa olla valkeat verhot. Mihinhän on kadonnut se ihminen, joka maalasi 90-luvulla keittiön violetiksi, makuuhuoneen pinkiksi, lastenhuoneen turkoosiksi jne. Tässä kodissa värit on laimennettu ja minusta on on tullut koko ajan enemmän pliisu. Valkoinen miellyttää minua kaikissa sävyissään, mitä itsekin vielä hivenen ihmettelen. Onkohan kyse työn vastapainosta, sillä siellä värejä ja kuvioita on ympärillä enemmän, kuin riittävästi.


Verho oli liian tylsä tuohon kodinhoitohuoneen ikkunaan sellaisenaan, joten kaapin kaivelu jatkui. Löysin purkillisen eriparinappeja, niitä, joita ostaa jotain työtä varten 7 ja niitä meneekin vain 6 ja niitä, joita irrottaa vanhasta kauluspaidasta, kun siitä tekee pienelle mekon, eikä nappeja raaski laittaa roskiin jämäkankaan kanssa ja niitä, joita tulee aina siinä uuden vaatteen pesulapun mukana ja jotka painaa paidan ollessa housuissa.

En halunnu kuitenkaan ommella nappeja verhoon, sillä kyllästyn yksityiskohtiin helposti, joten leikkasin pahvista sydämen, liimailin napit siihen kuumaliimalla ja ripustin sydämet ompelulangalla yläsaumasta roikkumaan. Killukoon nyt joulun tuossa, nythän ne on helppo nipsaista pois, kun sen kyllästyminen tulee.


Verhosta tuli 135cm leveä (ikkuna 130) ja näitä sydämiä laitoin 3 kpl, eli noiden tukinarujen väleihin. Verhon alareunaan ompelin kujan, mihin pujotin varastosta löytämäni muovilistan (hups, olikohan se tärkeä?). Käärin kangasta rullalle ja kiinnitin tukinarut nurjalta puolelta muutamalla pistolla. Verhosta saa nyt helposti ihan tavallisen kapankin, kun napsaisee vain tukinarut pois ja poistaa listan alareunasta. 

torstai 7. marraskuuta 2013

Pipottaa

Kortisonia on tullu vedettyä elimistöön sellainen määrä, että uni on pätkittäistä, mörököllit vaivaa ja ahdistaa ja naama on levinny tunnistamattomaksi. On ärsyttävä olla ja päätä kiristää, joten... NEULOIN PIPON. En tosin itselle, vaan piskuiselle. Neiti halusi samanlaisen, kuin siskolla, eikä kaupasta niin pientä ja oikeanväristä löytynyt. Yön tunteina puikot suihkasi vielä putkihuivin samasta langasta.
Meinasin ensin vuorittaa pipon, mutta huppulakki ajakoon asian, suojaa kaulanki paremmin. Vuorittamattomilla neulepipoilla on tapana venyä muodottomiksi, mutta katsotaan, kestäisikö tämä ainakin hetken. Eihän tätä kai käytetä, kuin kauppareissuilla, sillä toppalakkihan näillä seuduilla on ulkona oltava.
Näin joulun alla tämä menee vaikka tonttulakista:)



Pikkuneiti tuumasi, että on hyvä, kun laitoin tuommosen merkin tuohon, nyt tietää, mikä kohta tullee etteen, eikä tarvi pyöritellä pipoa kädessä. Tarkka tyttö.

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Nurinkurin

Hetken mielijohteesta jälkkärin leivontaan. 12v tyttäreni oli leivontakaverina ja kehiteltiin tällainen keikauskakku. Hyvää tuli, vaikka ehkä vähän liian makea. Ensi kerralla hivenen vähemmän sokeria. Kakku syötiin kerralla, joten se kai kertoo mausta jotain.


Tykkään leipoa ja laittaa ruokaa, mutta resepteistä en pidä. Ne rajottaa luovuutta, hih! Näin suunnilleen syntyi tämä kakku:
Voitele irtopohjavuoan reunat huolella ja leikkaa pohjalle leivinpaperi. Voitele myös leivinpaperi. Asettele pohjalle voinokareita noin 30 gramman verran. Ripottele pohjalle muscovadosokeria kaksi ruokalusikallista. Nakkaa vuoan pohjalle desin verran murskattuja pähkinöitä, mie käytin Pirkan pähkinäsekoitusta.


Valuta mehu päärynäsäilykkeestä, leikkaa päärynät viipaleiksi, asettele pähkinöiden päälle.


Vatkaa 3 munaa ja desi sokeria kuohkeaksi. (Ens kerralla kenties vähennän sokeria) Lisää 1,25 -1,5 dl vehnäjauhoja, 1-2 rkl kaakaojauhetta, 0,5 tl kanelia, 1tl leivinjauhetta, 50 mg sulatettua margariinia varovasti vatkaten sekaan.


Kaada taikina pähkinöiden ja päärynöiden päälle tasaiseksi kerrokseksi. Paista 175 asteessa noin 40 minuuttia uunin keskitasolla.
Anna jäähtyä ennen kumoamista.


Eihän tämä mikään prinsessakakku ole, mutta maku ratkaisee:)
Ja uusien reseptien kehittely on hauskaa hommaa. Ainakin minun ja ihanan tyttäreni mielestä.
Nam.

tiistai 5. marraskuuta 2013

Mustikanvarpuja

Viime viikonloppuna ajettiin lähistölle mustikkametsään. Marjoista en enää haaveillu, vaan napsin varpuja säkkiin. Varvut sojotti lumen alta tikkuina, mutta kun ensin varovasti potkaisi, oli saalis helppo napsia poikki ja pussiin. Muu aluskasvillisuus on kaatunu ohuen lumipeitteen alle ja vain arvotavara odotti noutajaansa. :) Kotiin lähti vielä pari pajukeppiä ja märät housut. Keräystyyli oli vähän eri, kuin mustikoita poimiessa. Sillon en istu mättäällä.

Keittiö on näyttänyt ajoittain aikamoiselta minun säheltäessä ja solmiessa. (Joskus mulla on vielä ihan oma askasteluhuone....ehkä.) Kranssien teko on mukavaa ja leppoisaa puuhaa. Voisin tehdä niitä enemmänkin. Nämä tuli ihan omaan käyttöön, isoja ja pieniä. Yksi täytyy vielä tehdä, se ylisuuri, ylituuhea, amerikkalaismallinen. Tietysti!

Koristeeksi löysin ohutta metallilankaa, mihin pujottelin pieniä kulkusia ja valkeita helmiä. Kimmeltää hauskasti ulkovalosarjan palaessa.
Olisinpa tajunnu kerätä syksyllä käpyjä ja kukkien siemenkotia talteen. Niillä olis kiva koristella näitä.







Yritin houkutella lapsia varpumetsään, aika laihoin tuloksin. Pitää yrittää lahjomalla. Ellei sekään auta, kiristys ehkä tehoaa. Tai voi olla, että kranssit oli nyt tässä. :)

lauantai 2. marraskuuta 2013

Kynttilänpolttelupäivä ja vähän mörkylipelotuksia


En ole vieläkään oppinut tykkäämään Halloween-pippaloista, olen siis tylsä, vanha, tai jotain.
Lupasin silti 12-vuotiaalleni juhlat, tietysti sillä ehdolla, että neiti osallistuu leipomusten väsäämiseen ja siivoaa kaverina. Mukavaahan juhlia on suunnitella, varsinkin mielikuvitusrikkaan neidin kanssa.

Perheen isäntä karkotettiin pienimmän kanssa uimareissulle ja ystävien luo kylästelemään. Täällä kun on ihan pimeää, eikä musiikkikaan ole ihan pikkuisen korville soveltuvaa, puhumattakaan kummitusjutuista. Pienimmäinen aikoi joskus järjestää omat halloweenit, semmoiset sievät ja prinsessamaiset. ;) Ehkä jo ensi vuonna.













Hirinästä päätellen tytöillä on hauskaa. Miten tytöistä lähteekin niin erilainen mekkala, kuin samasta laumasta poikia? Painunpa minäki kuuntelemaan hirviötarinoita ja syömään aivolimapiirasta ja poison-kakkua ja ehkä yhden apinanpään.

Mörkylimäisen mukavaa lauantaita kaikille!