Hei!

Tervetuloa kurkistamaan! Kiva, jos jätät kommenttia.

maanantai 21. helmikuuta 2011

Kuvioneuletta

Mie oon jääny koukkuun näihin kuvioneuleisiin. Ensin neuloin kuviosukkia puikot viuhuen, sitten tuli pipojen vuoro, nyt neuloin hameen ja sormet syyhyää päästä neulomaan villatakkia tai neulepaitaa, jotain, missä monta väriä risteilee ja muodostaa upeita kuvioita. Mie aina hurahdan johonki ja teen sitä niin, että sitte kyllästyn totaalisesti. Onneksi tulee aina jokin uusi hurahdus!

Tästä piti tulla liivimekko. Tai tulikin aluksi, kuten kuvista näkyy, mutta ensimmäisenä käyttökertana huomasin, että etulappu ja olkaimet ei olleet ollenkaan hyvät, joten purin ne ja mekosta tuli hame. Liivimekon napit kiinnitin kuitenkin hameeseen, eihän niitä hukkaankaan voinut laittaa. Lankana Nalle, neljässä värissä. Tämä on lämmin, eipä piskuisen takapuolta palele, vaikka ulkona paukkuu taas kunnon pakkanen. Kuviot neuloin Kuviot silmukoiksi, nostalgisia neuleita -kirjan ohjeella. Kirjassa kuviot on neuletakeissa.

Tässä vaiheessa oli vielä arvoitus, tuleeko tästä laukku, hame vai purkulankaa.

Siitä tuli ensin liivimekko. Ei hyvä. Lappu oli kökkö.

VIrkattu  nappi, sisällä norjalainen kolikko.
Tämmönen siitä sitte tuli.

Tässä jo kovassa käytössä.

maanantai 14. helmikuuta 2011

Ystävänpäivää

Hö, mieki sitä toivotan, vaikken tykkää, enkä perusta koko päivästä. Samanlainen kaupallinen hömppäpäivä, kuin kurpitsabileet syssyllä. Kauppiaat hyrisee hymyt korvissa, kun ihmiset ostaa kilvan kaikkea, mikä on koristeltu sydämin.

Joka vuosi meidänkin tyttöset saa kavereiltaan niitä ah niin ihania sydänmukeja, jotka päätyvät lipaston alimmaisen laatikon peränurkkaan, kun ei niitä tunnesyistä kuulema saa hävittää, eikä niitä käyttöönkään haluta ottaa. Mie ku oon niin perusteellisen ranttu, että mukienkin pitää olla sävy sävyyn tai ainakin jotenkin esteettisesti minun silmää miellyttäviä. Kynäpurkkejakin tarvitsee yhdessä taloudessa vain rajallisen määrän,  eikä ne tiimari-halpahalli-made in vinkuintia -mukit kestä edes konepesua ja meillähän ei pestä mitään käsin, paitsi paistinpannut.

Toisesta lipaston laatikosta pursuilee lahjuksia nro 2, eli reppumaskotteja. Kivojahan ne on, suloisia, pehmeitä ja herttaisia, mutta niin ilmeettömiä. Yleensä niissä on vesipesu kielletty -merkki ja ainakin meidän lasten reput tuntuu sotkeentuvan pikavauhtia, samoin ne maskotit. Heittelevät luultavasti repuilla toisiaan koulun käytävillä, missä ei säästösyistä ole nykyisin kovin puhdasta. Sukatkin sotkeentuu niin mustiksi, ettei niitä saa millään omo-infon  konsteilla puhtaiksi. Ja ne maskotit alkaa näyttää karvalakkipäisiltä räkätautisilta kuristuneilta ufomiehiltä.

Minä pyöräytin ystävänpäivän kunniaksi olohuoneeseen uuden järjestyksen. Kirjahyllyt ja sohvat vaihteli paikkaa, samalla tuli huiskattua pölyt kirjoista ja niiden takaa. Nyt olohuone näyttää suuremmalta ja lempeämmältä. Tyttäreni sanoi, että meillä näyttää nyt rikkaammalta. Mitähän sekin tarkoittaa?

Sain mieheltäni ystävänpäivälahjaksi suudelman lisäksi kiitoksen siivouksesta ja ison läjän suklaalevyjä. Luultavasti tässä oli hieman oma lehmä ojassa. (Näkisittepä kuinka nopeasti voi karkkipussi tyhjetä tai suklaalevy kadota.)
Minä leivoin ystävänpäivän kunniaksi (oikeasti siksi, kun paleli) lämmintä pullaa.

Toivotan HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ ihan jokaiselle ystävälle, tuttavalle ja kylänmiehelle paljastaen samalla, etten ole lähettänyt yhtään korttia, enkä tekstiviestiä tämän päivän vuoksi. Ihan piruuttani.

lauantai 12. helmikuuta 2011

Vanhojen kolttu

Viime syksynä ystäväni mietti ääneen, mistähän sitä löytäisi tyttärelleen T:lle kivan vanhojenpäiväpuvun. Minä tietysti lupauduin sen tekemään, onhan ystävyytemme pitkästi toistakymmentä vuotta vanha, mutkaton ja erityislaatuinen. (Terkkuja vaan, jos satut tämän lukemaan, olet rakas!)
Mitat otin jo lokakuussa, marraskuussa sain T:n suunnitelmat, minkä pohjalta piirsin kaavat. Joulukuussa soviteltiin raakaversiota ja viimeistelin kaavoja. Tammikuussa leikkasin kankaat ja nyt helmikuussa ompelin. Tänään olen luovuttanut puvun omistajalleen.
Puku valmistui ilman minkään sortin stressiä, leppoisasti tässä kaiken muun ohessa ja sitä oli kiva tehdä. Käteen jäi todella hyvä mieli, sillä T tuntui olevan tyytyväinen ja onnellinen, puku oli kuulema juuri sellainen, kuin hän halusikin. 
(T, hymysi on kaunis, muista viljellä sitä ahkerasti.)
Ensi perjantaina menen katsomaan, miten se helma heilahtaa. Yritän muistaa ottaa kuvia siellä, kun puku on silitetty, hiukset laitettu, meikki tip top ja tanssija jännityksestä jäykkänä.
Näihin tämän päivän kuviin en mekkoa silittänyt, kuten kuvista näkyy. Puku on nykäisty suoraan ompelukoneen alta auton takapenkille ja siitä T:n ylle.

T:n piirtämät suunnitelmat, näistä lähdettiin.

Kaavan tekemistä keittiön lattialla. Apuna sähköteippiä!
Alushame miltei valmiina.

Surr, rurr....

Ruttuinen puku T:n yllä.

Selän yksityiskohta.

Kankaisen jämistä kyhätty pussukka huulikiillolle ja rahoille. Tanssipari sai samanvärisen taskuliinan.

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Pipo

Ei auta vielä kaunis auringonpaiste tuomaan niin keväistä oloa, että katoaisi vimma tehdä villasta. Nyt syntyi iltapuhteina huivi ja pipo tyttärelle. Pipossa sama kuvio, kuin viimeisissä villasukissani. Tykästyin vuorotteleviin kukkasiin. Helppo malli, pystyin kilkuttelemaan puikkoja samalla, kun katsoin telkkaria, jahka sain rytmistä kiinni. Puhuminen yhtä aikaa olikin vaikeampaa:)


Pipossa trikoovuori pieneksi jääneestä topista.

Suoraan suihkusta kuvattavaksi. Hiukset kasteli pipon:)

Pipolanka 80% villaa 20% petäjäistä, alekorista tietysti, 1.45€ kerä. Huivin lanka on löytö kaapin perältä, joten ei muistikuvaa, mitä lankaa.
Nämä kirjoneuleet on vieneet tänä talvena sydämeni (ja aikani). Ostin jopa ruutuvihkon itselleni, josko onnistuisin luomaan joitain ihan omia kuvioita, vaikka ensi talven sukkiin ja pipoihin. Himottaisi ottaa tehtäväksi jokin suurempi neuletyö, ehkä neuletakki, kirjoneuleena tietysti. Tätä ajatusta täytyy vielä työstää.

perjantai 4. helmikuuta 2011

kännykänsuojia

Tyttösille jouduttiin uusimaan puhelimet entisten hajottua atomeiksi. Mikähän siinäkin on, että oma, kaupan halvin känny toimii uskollisesti vuodesta toiseen, mutta noi tyttärien soittopelit ei kestä.
Minä en tietenkään heitä hermostuksissani puhelinta seinään, enkä kompuroi pyörällä puhelin farkkujen taskussa.
En myöskään maalaa puhelimen kuoria kynsilakalla uuden värin toivossa, enkä käytä puhelinta vasarana laukunlukon petettyä.
Minulla ei ole tapana (tai en ainakaan tunnusta) tehdä puhelimella videoita legoukkojen seikkailuista, eikä nauhoittaa vuoden 2016 Idols-finalistien treenausta. Myös pulkkamäkeen mentäessä jätän puhelimen pois taskusta, enkä yritä kellottaa puhelimella, kuinka nopeasti alas pääsee.
Olen pyrkinyt uimaan ilman puhelinta, enkä puistele rantakassia laiturilla (puhelin tietenkin siellä kassissa).
Pois se minusta, että syyllistyisin pesemään karkkipäivänä sokerikuorrutetun puhelimen tarkoituksella vessan lavuaarissa fairylla. (Toitotan kyllä aina kaikille, että Fairy on oikeasti loisto aine moneen pulmaan.)
Olen myös pyrkinyt olemaan avaamatta olut- tai limsapulloja puhelimella, enkä anna puhelintani puoleksi vuodeksi kaverilleni lainaan, vaikka kuinka kävisi sääliksi kaverin kännyttömyys (hauska sana).

No, vahingoille ei tietysti voi  mitään ja puhelimethan hajoaa tietysti AINA vahingossa.

Yritän nyt minimoida niitä vahinkoja ja tekaisin pikaisesti pari kännykänsuojaa. Täytyy suunnitella kauniimpia ajan kanssa. Nämä tuli tehtyä ensihätään. Toinen eurokankaan puuvillasta surautettu (estää ehkä puhelimen katoamisen), toinen huopanen langasta konehuovutettu putkelo (tarkoituksena olis suojata näyttöä käsilaukussa). Tähän vahinkojen minimointiin palaan vielä jossain vaiheessa. :)



keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Sano Ijo

Eilen oli taas sellainen voiko elämä olla enää ihanampaa- olo. Istuttiin miltei koko perhe pöydän ääressä, jokainen puuhaili omiaan, mutta oltiin silti yhdessä. Yksi teki matikan läksyjä, toinen kirjoitti äidinkielen tehtävää, kolmas opetteli sydämen toimintaa ja neljäs pänttäsi historian kokeeseen. Isäntä luki lehteä kahvia ryystäen, minä otin virkkuukoukun jämälankapusseineen ja aloin kysellä historiaa. Pienimmäinen hömpsötteli omiaan, leikki muumeilla, keitti meille leikkikahvia, tarjoili ihania mielikuvituspullia, puputti keksejä ja välillä virkkasi omaa työtään. Hetki oli mieleenpainuva.
Siinä samalla tuli juteltua verkkaisesti, kyseltiin päivän kuulumisia. Läksyjen teko oli tavallistakin hitaampaa, muttei se tuntunut haittaavan ketään.

Käsissäni oli alkanut syntyä jotain. Näytti virkatulta pallolta, joten lisäsin silmukoita ja jatkoin. Heitin ilmaan kysymyksen: "Mikä tämän nimeksi tulee?", ja jatkoin historian kyselyä.
Jossain vaiheessa kysyin uudelleen nimeä, sain vastaukseksi: "Se sanoi jo!".

Historia tuntui uponneen päähän, verenkierto oli opittu, matikan pulmat ratkenneet ja äidinkielen kirjoitelmasta tuli mainio. Minun käsistäni irtosi tämä Sano Ijo.



Täytteenä haalarin vanun jämäpalat.


Mitä isot edellä, sitä pienet perässä.

Tättä tulee tulle takki!