Sano Ijo

Eilen oli taas sellainen voiko elämä olla enää ihanampaa- olo. Istuttiin miltei koko perhe pöydän ääressä, jokainen puuhaili omiaan, mutta oltiin silti yhdessä. Yksi teki matikan läksyjä, toinen kirjoitti äidinkielen tehtävää, kolmas opetteli sydämen toimintaa ja neljäs pänttäsi historian kokeeseen. Isäntä luki lehteä kahvia ryystäen, minä otin virkkuukoukun jämälankapusseineen ja aloin kysellä historiaa. Pienimmäinen hömpsötteli omiaan, leikki muumeilla, keitti meille leikkikahvia, tarjoili ihania mielikuvituspullia, puputti keksejä ja välillä virkkasi omaa työtään. Hetki oli mieleenpainuva.
Siinä samalla tuli juteltua verkkaisesti, kyseltiin päivän kuulumisia. Läksyjen teko oli tavallistakin hitaampaa, muttei se tuntunut haittaavan ketään.

Käsissäni oli alkanut syntyä jotain. Näytti virkatulta pallolta, joten lisäsin silmukoita ja jatkoin. Heitin ilmaan kysymyksen: "Mikä tämän nimeksi tulee?", ja jatkoin historian kyselyä.
Jossain vaiheessa kysyin uudelleen nimeä, sain vastaukseksi: "Se sanoi jo!".

Historia tuntui uponneen päähän, verenkierto oli opittu, matikan pulmat ratkenneet ja äidinkielen kirjoitelmasta tuli mainio. Minun käsistäni irtosi tämä Sano Ijo.

Täytteenä haalarin vanun jämäpalat.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä.

Tättä tulee tulle takki!