Hei!

Tervetuloa kurkistamaan! Kiva, jos jätät kommenttia.

keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Joulurauhaa

Toivotan kaikille oikein oikein hyvää ja rauhallista Joulua.

Meillä joulunalusaika oli kiireistä. Oli töitä aamusta iltaan, hautajaisvalmisteluja, puikot kilkkas iltamyöhään, ompelukone surisi ja talo täyttyi laatikoiden ja muiden jouluruokien tuoksusta.

Nyt, kun aatto on ohi, voin esitellä osan pehmeistä paketeista. Kaikkia kötöstyksiäni en muistanut kuvata ennen paketointia ja maailmalle lähettämistä.

Tytär sai  joululapaset

Anopin sukat

Siskolle porolapaset

Viherpiipertäjälle 

Rakkaan miniän setti

Jouluaatto oli jälleen ihana. Sain kaikki omat lapset puolisoineen (yhtä "vävypoikaa" lukuunottamatta), aatoksi kotiin. Mukana aatonvietossa oli myös isäni kumppanin kera, velipoika ja anoppi.  Syötiin pulskasti, avattiin lahjoja, nautittiin toistemme seurasta. Pelattiin tietysti lautapeliä, rakennettiin legoilla, väkerrettiin joululahjoja toimintakuntoon ja ajettiin autoradalla. Nauru raikas, juttu luisti ja oli ihanaa. Mielen valtas jälleen suuri kiitollisuus.

Melkein puolet tarjottavista mahtu kuvaan :)
Isä sano eilen, että kun lapset kasvaa, niistä joutuu luopumaan. Vastasin, vanhimman pojan kainalossa maatessani, etten minä näistä ikinä luovu. Minun lapsia ne on aina, vaikka asuvat osa jo omillaan. Sain pojaltani karhunhalauksen ja kuulin lauseen: "Äiti, sie olet rakas!"



maanantai 2. joulukuuta 2013

Surusukkia

Kun lapset illalla nukahtaa, on minun kyyneleiden aika. En itke yksin salatakseni kyyneleeni, vaan siksi, että saan itkeä rauhassa. Suren kyllä lastenkin kanssa, tietysti, sillä menettihän hekin isomummonsa. Mutta yksin itken omaa suruani, lopullista menettämistä, lohdutonta ja kokonaisvaltaista ikävää. Vaikka tiedän, että näin on hyvä, mutta silti.
Onneksi on lupa surra ja itkeä, vaikka tämä menettäminen olikin niin odotettavissa, tiedossa oleva asia ja jopa toivottu.
Suruni kertoo minulle suuresta rakkaudesta ja kauniista muistoista. Mietin elämää, sen kiertokulkua, omia lapsiani ja perintöä. En siis materiaa, vaan sitä henkistä perintöä, minkä määrää ei voi mitata. Kaikkea sitä, minkä mummoni opettamissa taidoissa siirrän omille lapsilleni ja he taas aikanaan omilleen.

Itku on raskasta, mutta toisaalta voimaannuttavaa ja puhdistavaa. Samalla kilkuttelen puikkoja ja sivelen villalankaa, ihan kuten mummo minun ollessa vielä pieni. Joka joulu sai koko suku mummon neulomat villasukat ja onnekkaimmat vielä lapaset. Yhdet muistan erityisesti; ruskeat, kaksinkertaiset, pitsireunuksella, ohuesta puhtaasta villasta neulotut. Pidin ne kirjaimellisesti loppuun, niistä oli lopulta jäljellä vain ohuen ohuet säikeet kämmenien puolella.

Minun puikoista syntyi itkusukat, surusukat. Nappasin eilen lanka-arkustani summanmutikassa kerän ja aloin neuloa. Yksivärisyys ei riittänyt helpottamaan oloa, joten nappasin seuraavan kerän vaivautumatta edes katsomaan miten väri sopi edelliseen. Sillähän ei ole merkitystä, jos neulomisen tarkoitus on vain olon helpotus ja ajatusten hidastaminen.

Lopputulos on tässä. Näitä tuskin tulee pidettyä, mutta onpahan sata ja kaksi kyyneltä kuivattu näiden neulomisen aikana ja ehkä olokin helpottui niin, ettei tänään enää tarvitse tuntea sitä kurkkua kuristavaa tunnetta.





Mummo

Paistoit, paakasit ja aina keitit
Iltaisin minut usein uneen peitit

Vanha peitto tuntui turvallisen painavalta
Nousin aamuisin onnellisena sen alta

Opetit laulun iloisen taidon
Mutta myös välittämisen aidon

Pirtissä kun tuoksui käsivoide tuttu
Me juteltiin niin moni juttu

Kannoit huolta kaikista meistä
Otit osan myös kyyneleistä

Kannoit minut monen kannon yli
Oli aina avoinna minulle syli

Sain monet opit ja taidot elämän
Kuka voisikaan saada enemmän

Olit lämmin turva lapsuuteni
Liian nopeasti aika meni

Hyvästi ja kiitos rakas mummo!