Fransukökköjä

Tänään tartuin taas tähän itselle asettamaani haasteeseen oppia tämä tekniikka. Alku oli huomattavasti helpompaa, kuin ensimmäisillä kerroilla, mutta tasaista jälkeä en saa vieläkään. Päätin lopulta kokeilla vain erilaisia solmuja ja tupsuja, sillä muuten olisin menettänyt hermoni.
Täytyy ostaa lisää pellavalankoja, sillä epäonnistuneita alkusöherryksiä näyttää tulevan.
En siis luovuta, vaan jatkan harjoittelua. En yksinkertaisesti voi tunnustaa, etten osaa, sillä osasihan mummonikin. Joku päivä vielä näytän teille.....ei kun ITSELLENI.  :)

Perussolmuja epämääräisesti ja liian harvassa.

Harvennetut solmukuviot jo onnistui, mutta tihennys lähti väärältä riviltä, eikä näin ole oikein.

Perussolmut jo kauniimmin tiheästi ja järjestyksessä, mutta kavennus liian monella langalla, jolloin tupsun reunat tuli liian paksuiksi ja rumiksi.

Tämän päivän onnistunein osa. Yläosan aloitus täytyy tehdä erilailla, ettei tupsusta tule näin pitkä.

Harjoitus tekee mestarin tai kenties tässä tapauksessa harmaatukkaisen! :)

Kevättä odotellessa

Lupasin mummolleni joskus vuosia sitten, että opettelen vielä solmimaan fransuja. Siis sellaisia solmuista koostuvia perinnepitsejä, joita on käytetty entivanhaan esim pellavaliinojen päissä. Mummo oli todella taitava solmimaan ja voitti useita kilpailuja liinoillaan.
Viime viikolla kaivoin esille ohjeet perustekniikasta ja päätin kokeilla. Alku tuntui helpolta, eikä solmujen tekeminenkään mitään ydinfysiikkaa ole, mutta miten ihmeessä ne solmut saa juuri siihen paikkaan, mihin tahdon niiden menevän? Ja kuinka kummassa pitsistä saa tasaista? Vaatii lievää harjoitusta. Päätin kokeilla uudelleen vähän pehmeämmällä langalla, mutta lopputulos ei ollut sen siistimpää. Tekniikkalaji, joten harjoittelen, harjoittelen ja harjoittelen. Esittelen jossain vaiheessa vielä tekeleitäni täällä, mutta nyt en halua huvittaa ketään kötöstyksilläni.
Kävin eilen kirjastossa tutkailemassa solmukirjoja. Josko sieltä olisi löytynyt jotain uutta ja jännittävää ideaa noita fransuja ajatellen. Katsotaan, keksinkö mitään jalostettavaa ajatusta, sillä liinanpääpitseille ei oikein ole mulla käyttöä.

Kevät on aikaa, jolloin sormia syyhyttää tehdä käsitöitä tavallista enemmän. Vai johtuuko siitä, että on helpompaa ja hauskempaa kilkutella puikoilla tai surisuttaa ompelukonetta, kuin siivota pois talven pölyjä. :)

Neuloin tyttärelle lapaset, toiselle uuden pääpannan, lapaset, huivin, hihattimet ja sukat. Sisaren lapset sai nimisukat ja sisareni hiiritossukat. Nyt alkaa lanka-arkku olla vanhoista langoista tyhjä. Langanpätkistä tupersin vielä monet kymmenet minisukat ja lapaset. Vien ne taas synnytysosastolle pikkuisten varpaita lämmittämään.

Rakastuin spraymaaliin

Sain mummon mieheltä vuonna -89 peilin. Käsin taltalla kaiverretun. Kiemuraisen ja kukkakoristeisen, lakatun. Samantyylinen seinäkello ilmestyi lahjaksi vuotta myöhemmin ja pöytäkello muutaman vuoden päästä. Koskaan nämä kalleudet ei oikein ole löytäny paikkaansa meiltä. Liekö syynä tuo lakattu puupinta, vai tuo turhan kruusailtu tyyli.

Viimeiset 10 vuotta nämä aarteet on lojunu tuolla sisävarastossa tärkeästi paperiin käärittyinä. Kaivoin ne nyt esille ja uhkarohkeasti maalasin ne. Otin suuren riskin, sillä mulla ei ole aavistustakaan, millaisella lakalla ne oli käsitelty ja mitä siihen päälle oikeasti olisi saanut laittaa, ettei lopputulos olisi katastrofaalinen. Kiikutin kalleudet liiteriin, sillä päätin maalata ne kiiltävällä valkoisella spray-maalilla. Siellä suhuuttelin nollakelillä sinne ja tänne ja vähän itseänikin ja lopputulos on ihan ok.

Minulle rakkaan ihmisen käsin kaivertelemat esineet roikkuu nyt, ainakin toistaiseksi, ihan jossain muualla, kuin piilossa varastossa. Seinäkello hakee vielä seinää, mutta esille sekin tulee. Pöytäkello koristaa takanreunusta ja peili toimittaa prinsessapeilin virkaa nuorimman tyttären kampausleikeissä.

Kuvaan jäi vahingossa pätkä ripustussiimaa kellotaulun reunaan kiinni.  :)

Huomaan nyt, että liiteri ei ole talvella paras mahdollinen maalauspaikka, varsinkaan valaistuksen suhteen. Täytyy paikkasuhautella vielä kun kesä ja valo koittaa. Nyt saa kelvata noin.

Hulluuden rajoilla

Pari päivää on menny kuumeessa. Päätä särkee, mutta muuten olo on siedettävä. Jotain pitää aina nykertää, vaikka se ei aina niin viisasta oliskaan. Piti keksiä puuha, mitä kykenin tekemään myös makuultaan sohvalla kylmä kääre päähän nakattuna. Hullua, tiedän.

Niinpä tartuin virkkuukoukkuun. Lopputulos oli tässä vaiheessa vielä auki. Muistin, että tyttäreni virkkaili jokunen vuosi sitte amigurumeja. Siis niitä pieniä virkattuja ja täytettyjä olioita. Eihän meillä tai tietääkseni lähipiirissäkään kukaan sellasilla mitään tee, joten piti vähän soveltaa.

Pienimmäiseni innostu virkkaustuloksestani todella ja luultavasti nämä meneekin hänen leikkeihin, ellei mies ryöstä niitä työkaluikseen;). Sorminukeille on vielä jatkokäyttöäkin ja näitä täytyy tehdä vielä enemmän, sillä keksin ratkaisun erääseen keskeytyneeseen projektiini. Siitä myöhemmin.

Kötöstyksillä oli yllättävän hauska leikkiä, miltei yhtä kivaa, kuin käsinukeilla.

Langankulutusyritykseni ei näitä tehdessä etene, joten on keksittävä jotain, että saisin viimein vanhat langat kulutetuksi ja saisin korkata ne uudet! :)

Vain sika sai hännän :)

Lahja

Pääsin pari päivää sitte lankataivaaseen. Sain hipistellä lankakaupassa ajan kans. Ihailin värejä, tunnustelin eri lankoja ja lennättelin ideoita. Haaveilin tekeväni sitä ja tätä ja vähän vielä tuota...

Mukaan tarttui kassillinen lankoja, vaikka kotona onki vielä neulomattomia keriä. Nyt sain tehä ostoksia silti hyvillä mielin, sillä tuhlasin joululahjan, lahjakortin lankakauppaan. Joulupukki on oppinu tuntemaan minut todella hyvin, kun tietää, millä minut saa hirmuisen hyvälle tuulelle. 

Jostain syystä haluaisin uudet puikot näille uusille langoille. Ja näistä täytyy neuloa jotain ihan erilaista. Monta ajatusta on jo päässä, mutta niitä täytyy vielä hetki työstää, ennen sitä hetkeä, jolloin ensimmäinen vyöte rapsautetaan poikki. 

Suunnitellessa sitä h-hetkeä, neulon vanhoja lankoja vähemmäksi. Makkarasukat pitkällä varrella neuloin viime yönä ystäväni vauvelille viemisiksi. Nämä pysyy tutkitusti sätkiväisemmänki vauvelin jaloissa kantoliinassa roikkuessa. 

Joulurauhaa

Toivotan kaikille oikein oikein hyvää ja rauhallista Joulua.

Meillä joulunalusaika oli kiireistä. Oli töitä aamusta iltaan, hautajaisvalmisteluja, puikot kilkkas iltamyöhään, ompelukone surisi ja talo täyttyi laatikoiden ja muiden jouluruokien tuoksusta.

Nyt, kun aatto on ohi, voin esitellä osan pehmeistä paketeista. Kaikkia kötöstyksiäni en muistanut kuvata ennen paketointia ja maailmalle lähettämistä.

Tytär sai  joululapaset

Anopin sukat

Siskolle porolapaset

Viherpiipertäjälle 

Rakkaan miniän setti

Jouluaatto oli jälleen ihana. Sain kaikki omat lapset puolisoineen (yhtä "vävypoikaa" lukuunottamatta), aatoksi kotiin. Mukana aatonvietossa oli myös isäni kumppanin kera, velipoika ja anoppi.  Syötiin pulskasti, avattiin lahjoja, nautittiin toistemme seurasta. Pelattiin tietysti lautapeliä, rakennettiin legoilla, väkerrettiin joululahjoja toimintakuntoon ja ajettiin autoradalla. Nauru raikas, juttu luisti ja oli ihanaa. Mielen valtas jälleen suuri kiitollisuus.

Melkein puolet tarjottavista mahtu kuvaan :)

Isä sano eilen, että kun lapset kasvaa, niistä joutuu luopumaan. Vastasin, vanhimman pojan kainalossa maatessani, etten minä näistä ikinä luovu. Minun lapsia ne on aina, vaikka asuvat osa jo omillaan. Sain pojaltani karhunhalauksen ja kuulin lauseen: "Äiti, sie olet rakas!"

Surusukkia

Kun lapset illalla nukahtaa, on minun kyyneleiden aika. En itke yksin salatakseni kyyneleeni, vaan siksi, että saan itkeä rauhassa. Suren kyllä lastenkin kanssa, tietysti, sillä menettihän hekin isomummonsa. Mutta yksin itken omaa suruani, lopullista menettämistä, lohdutonta ja kokonaisvaltaista ikävää. Vaikka tiedän, että näin on hyvä, mutta silti.
Onneksi on lupa surra ja itkeä, vaikka tämä menettäminen olikin niin odotettavissa, tiedossa oleva asia ja jopa toivottu.
Suruni kertoo minulle suuresta rakkaudesta ja kauniista muistoista. Mietin elämää, sen kiertokulkua, omia lapsiani ja perintöä. En siis materiaa, vaan sitä henkistä perintöä, minkä määrää ei voi mitata. Kaikkea sitä, minkä mummoni opettamissa taidoissa siirrän omille lapsilleni ja he taas aikanaan omilleen.

Itku on raskasta, mutta toisaalta voimaannuttavaa ja puhdistavaa. Samalla kilkuttelen puikkoja ja sivelen villalankaa, ihan kuten mummo minun ollessa vielä pieni. Joka joulu sai koko suku mummon neulomat villasukat ja onnekkaimmat vielä lapaset. Yhdet muistan erityisesti; ruskeat, kaksinkertaiset, pitsireunuksella, ohuesta puhtaasta villasta neulotut. Pidin ne kirjaimellisesti loppuun, niistä oli lopulta jäljellä vain ohuen ohuet säikeet kämmenien puolella.

Minun puikoista syntyi itkusukat, surusukat. Nappasin eilen lanka-arkustani summanmutikassa kerän ja aloin neuloa. Yksivärisyys ei riittänyt helpottamaan oloa, joten nappasin seuraavan kerän vaivautumatta edes katsomaan miten väri sopi edelliseen. Sillähän ei ole merkitystä, jos neulomisen tarkoitus on vain olon helpotus ja ajatusten hidastaminen.

Lopputulos on tässä. Näitä tuskin tulee pidettyä, mutta onpahan sata ja kaksi kyyneltä kuivattu näiden neulomisen aikana ja ehkä olokin helpottui niin, ettei tänään enää tarvitse tuntea sitä kurkkua kuristavaa tunnetta.

Mummo

Paistoit, paakasit ja aina keitit
Iltaisin minut usein uneen peitit

Vanha peitto tuntui turvallisen painavalta
Nousin aamuisin onnellisena sen alta

Opetit laulun iloisen taidon
Mutta myös välittämisen aidon

Pirtissä kun tuoksui käsivoide tuttu
Me juteltiin niin moni juttu

Kannoit huolta kaikista meistä
Otit osan myös kyyneleistä

Kannoit minut monen kannon yli
Oli aina avoinna minulle syli

Sain monet opit ja taidot elämän
Kuka voisikaan saada enemmän

Olit lämmin turva lapsuuteni
Liian nopeasti aika meni

Hyvästi ja kiitos rakas mummo!

Nimen taakse kurkistus

Moni tuttuni on blogistani kuultuaan kysynyt, miksi nimi Lintulepakko. No, nimeni olen saanut eräästä tarinasta, missä lopuksi todettiin, ettei minusta ota selvää, olenko lintu, kala vai lepakko. Vastasin, että lintulepakko sopii oikein hyvin.

Tunnistaisin itseni jos minkälaisesta nimityksestä, mutta parhaimmasta päästä on kummityttöni mulle antama nimi: Kaamee Karvapallo. "Sä oot kyllä ihan mukava, vaikka oot tuommonen kaamee karvapallo!" Terkkuja vaan tyttöselle!

Oikeasti olen Jaana, 41-vuotias 7 lapsen äiti (4 tyttöä, 3 poikaa). Vanhimmaiset ovat jo maailmalla, neljä pyörii vielä täällä kotonurkissa. Ihania jokainen. Mieskin talosta löytyy.

Asutaan kylmemmässä päässä Suomea laitakaupungilla punaisessa puutalossa.
Teen töitä myös kodin ulkopuolella, esimiestehtävissä.

Blogia aloin pitää 2011 siskoni inspiroimana, tallentaakseni omia töitäni. Välillä olen ollut blogi-tauolla elämän heitellessä. On pitänyt keskittää voimavarat perusasioihin, mutta huomaan palaavani tänne aina elämän asettuessa taas normitilaan.

Olen tehnyt käsitöitä aina, pitkään jopa leivän edestä ja harmittaa, ettei niistä sadoista töistä ole edes kuvia. Monet morsiamet on vihitty ja vanhojentanssit tanssittu minun valmistamissa puvuissa. Lapset on saaneet nimensä ompelemissani kastemekoissa, moni lapsi on peuhannut pihaleikkinsä minun valmistamissa haalareissa ja kintaissa äitien paimentaessa ompelemissani takeissa. Moni neulomani villa-asu on lämmittänyt pientä ja isoa kulkijaa. Usea pyörätuolilla kulkeva tilasi takkinsa ja housunsa minulta. Pari kuoroa esiintyi valmistamissani tamineissa. Myös tilkkutöitäni lojuu monen kodin sängyillä, seinillä ja kuusenalusmattoina. Lista on aika pitkä ja kirjava.

Nykyään ehdin ommella aivan liian vähän. Eikä nuo teinit enää äidin tekeleitä haluakaan, vaan merkki on monesti se, mikä ratkaisee. Kelpaan onneksi lyhentämään housuja tai korjaamaan vikaostoksia. Pyrin silti joka vuosi suunnittelemaan, kaavoittamaan ja valmistamaan jonkin isomman työn tai pari, ettei näppituntuma ja uskallus katoa.

Nautin jokaisesta saumasta, silmukasta ja villahaituvasta, mitkä käsieni kautta muuttuu joksikin merkitykselliseksi. Jos ei muille, niin minulle. Tunnen, hengittäväni helpommin, ajatukseni on kirkkaampia ja mieli levollisempi. Elän!

Tykkään hirmuisesti myös pihalla möyrimisestä ja kodin hämmentämisestä. Mieheni ei ymmärrä alkuunkaan, miksi huonekalujen paikkaa täytyy muuttaa, miksi seinän väri pitää vaihtaa, miksi joku kukka vaihtaa pihalla paikkaa jo kolmannen kerran tai miksi kirjahylly onkin yhtäkkiä ihan väärän värinen. Onneksi hän ei edes huomaa kaikkea, mitä täällä tapahtuu. Tai jos huomaa, on hän ymmärtänyt jotain tärkeää. ;)

Pidän myös ruoanlaitosta ja leipomisesta. En silti ole mikään huippukokki, vaan ihan kuten käsitöitäkin tehdessä, minun pitää saada säveltää, luoda, keksiä ja kokeilla. Reseptit on tylsiä, jokuhan on jo keksinyt ne. Lapset on hengissä ja ravitun näköisiä, joten kaipa ruoka on joskus jopa maittanut.

Metsä, luonto on minulle myös tärkeä asia. Nautin patikoinnista. Mitä syrjäisempi kolkka, sitä parempi. En ymmärrä, mitä iloa on kävellä kolmenkymmenen turkulaisturistin kanssa samoja pitkospuita valmiille nuotiolle paistamaan se kärkkäri, tervehtien matkalla niitä kuuttakymmentä vastaantulevaa joulupukkitarroin tuulipuvunrinnuksensa koristanutta haminalaisrouvaa, jotka on marttapiiriliiton patikointireissulla rentoutumassa, käytyään ensin napapiirillä tapaamassa joulupukkia. EI! Minä haluan mennä sinne minne huvittaa, katsomaan se rinteessä yksin nököttävä hassunnäköinen puu, kurkistaa mitä seuraavan kumpareen takana on, istua sammaleella ja silitellä puunrunkoa. Keittää ne kahvit siellä, missä kahvihammasta alkaa kolottaa ja nukkua, kun nukuttaa. Ja mieluusti yksin. En ole vielä löytänyt sellaista seuraa, joka antaisi minulle vapauden toteuttaa itsepäistä tyyliäni liikkua metsässä tai tunturissa. Kaipa sitä kotona ja töissä saa olla liiaksikin vastuussa ja valmiudessa muita varten. Passata toisia ja olla läsnä, mennä lasten ehdoilla tai ottaa huomioon kaikkien toisten tarpeet. Patikointireissut on siis yksi hengähtämisen muoto minulle. Monesti lataukseen ei tarvita kuin puolituntinen lähimetsässä, mutta toisinaan pari päivää tavoittamattomissa tekee hyvää. Usein metsä, puronvarsi, järvenranta tai tunturi laittaa aivoni kummalliselle luomistaajuudelle. Uusia käsityöideoita putkahtelee kivenmuodoista tai veden kuvioista ihan itsestään.

Tykkään kyllä retkeillä myös lasten kanssa. Nykyisin mukaan ei riemusta kiljuen lähde enää kuin nuorimmaiseni, kohta 5v. Teinien mielestä metsä on ihan syvältä. Ilo on kuitenkin huomata, että jotain niistä metsäreissuista ja rähjääntymisistä on jäänyt lapsille takaraivoonkin, sillä vanhimmat lapseni, jotka ovat jo teini-iän paremmalla puolella, ovat alkaneet uudelleen mökkeillä, kalastaa ja retkeillä. Ja ihan omasta vapaasta tahdosta.

En tiedä, mistä se kumpuaa, mutta uuden oppiminen kiehtoo minua, edelleen. Huomaan vain olevani vanhemmiten rajoittuneempi kokeilemaan ihan kaistapäisimpiä ajatuksiani. Ja oppiminen on haastavampaa. Haluaisin oppia heittämään perhoa, haluaisin osata tunnistaa kaikki sienilajit. Tahtoisin palata laskettelusuksien päälle (laskin nuorena, jossain vaiheessa se vain jäi), oppia pitämään hiihtämisestä ja tahtoisin osata laulaa teknisesti oikein. Haluaisin osata hallita mieltäni niin, että muistuttaisin enemmän Muumi-Mammaa, kuin Pikku-Myytä. Tahtoisin osata tehdä fransuja (vanha pitsintekotapa) ja tahtoisin joogata. Tanssitaitoakin olisi ihana hioa paremmaksi. Keksin kyllä joka päivä uuden asian, mitä tahtoisin osata. Usein ne liittyy käsitöihin.

Yhden suuren asian olen kuitenkin viime vuosina oppinut. Olen oppinut sanomaan ei niille asiolle, mitkä minua ei niin kiinnosta ja mitä minun ei ole pakko tehdä. Olen oppinut olemaan hivenen itsekäs ja antanut itselleni luvan nautiskella elämästä ilman huonoa omaatuntoa.  Kaikille asioille en voi mitään, vaikka kuinka ponnistelisin. Joskus on vain todettava, että näin on ja antaa mennä.

Olen luetellut paljon asioita, mistä pidän. Kerronpa tähän loppuun mistä en pidä. En pidä kylmästä, sotkusta ja siivoamisenkin voisin antaa jollekin toiselle, jos tietäisin, että se tulee hyvin hoidettua. En pidä hotelliaamupaloista ja sotakirjoista. En myöskään tykkää katsoa televisiota, sillä senkin ajan voi käyttää niin paljon paremmin. No, katson toki joskus jotain.
Enkä tykkää shoppailusta, sellaisesta päämäärättömästä pyörimisestä kaupoissa. (Eräs ystäväni jopa kyseenalaisti naiseuteni tämän shoppailuinnottomuuteni tajuttuaan.)

On niitä varmasti muitakin asioita, mistä en pidä, mutta nyt siirryn tästä kirjoittamisesta yhteen mielipuuhaani, lukemiseen. Yksi ihanista äänistä maailmassa on uuden kirjan avaamisesta kuuluva narahdus. Toivon, että kirja on hyvä ja huomenna väsyttää....tai jos se osoittautuu tylsäksi, herään aamulla virkeänä pitkien yöunien jälkeen. Molempi parempi. :)

                                           

Meillä asuu rinsessa

"Äiti, mä haluan semmoset rinsessaverhot sänkyyn. Siinä pitää olla prinsessoja, ruusuja, kultaa, hopeaa, valkoista ja timantteja. Voitko tehdä sellaiset?"

Tietysti voin, ompelu on aina kivaa ja sitä paitsi meidän isiä on hauska kauhistuttaa. Isi niin tykkää näistä tyttö-hörselöistä. Hih
Kuskas se minut sentään kangaskauppaan ostoksille, tuli kiltisti jopa sisälle ja leikki ymmärtävänsä kruunukankaan valinnan kanssa pähkäilyäni. Kiitettävä suoritus.

Näin joskus jossain blogissa tai nettikaupassa sängynpäälle viritetyt verhot, missä oli kruunu. En tarkkaan muista, millainen se oli, mutta varastin siis idean jostain.

Verhokankaaksi valitsin läpikuultavan valkoisen ja pirullisen liukkaan kankaan, joten ompelin ylös suikaleen paksumpaa verhokangasta, näin kruunu pysyy paremmin paikoillaan. Kruunu on ohutvanuista tikkikangasta kumminkin puolin ja välissä on vielä tukikangas, jotta sakarat pysyy ryhdikkäinä. Timanttinauhan surautin kiinni kruunun alareunaan, näin timantit ei paista silmään liian bling, kun vähän uppoavat tuohon verhoon.
Hopeaa, ruusuja ja prinsessoja en tähän hörhötykseen enää sotkenut, mutta kultaista satiininauhaa senkin edestä.
Verhon yläreunassa on kuja, mihin pujotin muovista listaa, mitä löytyi vielä pätkä varastosta. Taivutin listan ympyräksi, kiinnitin tyttären urheiluteipinpätkällä ja peitin liitoksen kultaisella satiininauhalla.
Kruunu ei ole ainakaan vielä millään kiinni, sillä se on niin soppeli, että pingottuu tiukalle rinkulan ympärille. Paksumpi verhokangas sitoo sen aika hyvin paikoilleen. Katsotaan, miten meidän prinsessa saa sen singahtelemaan leikeissään. Koko komeus roikkuu satiininauhojen varassa kattoon kiinniteltyssä koukussa.

En ehtinyt ottaa kuvia silitetyistä verhoista, rinsessa toimi nopeana ruttaajana.

"Kiitos äiti, että mietit niin tarkkaan, miten se tehdään. Tästä tuli aivan ihana. Eikä haittaa, vaikka ei ole ruusuja."
Toivottavasti näkee ruusuisia unia. <3

Voi olla, että nyt täytyy tehdä uusi päiväpeitto. Vanha ei ole rinsessatyyliä ja tuo kuvassa oleva valkoinen on liian suuren sängyn peite. Lisää ompelushommia;)