Moni tuttuni on blogistani kuultuaan kysynyt, miksi nimi Lintulepakko. No, nimeni olen saanut eräästä tarinasta, missä lopuksi todettiin, ettei minusta ota selvää, olenko lintu, kala vai lepakko. Vastasin, että lintulepakko sopii oikein hyvin.
Tunnistaisin itseni jos minkälaisesta nimityksestä, mutta parhaimmasta päästä on kummityttöni mulle antama nimi: Kaamee Karvapallo. "Sä oot kyllä ihan mukava, vaikka oot tuommonen kaamee karvapallo!" Terkkuja vaan tyttöselle!
Oikeasti olen Jaana, 41-vuotias 7 lapsen äiti (4 tyttöä, 3 poikaa). Vanhimmaiset ovat jo maailmalla, neljä pyörii vielä täällä kotonurkissa. Ihania jokainen. Mieskin talosta löytyy.
Asutaan kylmemmässä päässä Suomea laitakaupungilla punaisessa puutalossa.
Teen töitä myös kodin ulkopuolella, esimiestehtävissä.
Blogia aloin pitää 2011 siskoni inspiroimana, tallentaakseni omia töitäni. Välillä olen ollut blogi-tauolla elämän heitellessä. On pitänyt keskittää voimavarat perusasioihin, mutta huomaan palaavani tänne aina elämän asettuessa taas normitilaan.
Olen tehnyt käsitöitä aina, pitkään jopa leivän edestä ja harmittaa, ettei niistä sadoista töistä ole edes kuvia. Monet morsiamet on vihitty ja vanhojentanssit tanssittu minun valmistamissa puvuissa. Lapset on saaneet nimensä ompelemissani kastemekoissa, moni lapsi on peuhannut pihaleikkinsä minun valmistamissa haalareissa ja kintaissa äitien paimentaessa ompelemissani takeissa. Moni neulomani villa-asu on lämmittänyt pientä ja isoa kulkijaa. Usea pyörätuolilla kulkeva tilasi takkinsa ja housunsa minulta. Pari kuoroa esiintyi valmistamissani tamineissa. Myös tilkkutöitäni lojuu monen kodin sängyillä, seinillä ja kuusenalusmattoina. Lista on aika pitkä ja kirjava.
Nykyään ehdin ommella aivan liian vähän. Eikä nuo teinit enää äidin tekeleitä haluakaan, vaan merkki on monesti se, mikä ratkaisee. Kelpaan onneksi lyhentämään housuja tai korjaamaan vikaostoksia. Pyrin silti joka vuosi suunnittelemaan, kaavoittamaan ja valmistamaan jonkin isomman työn tai pari, ettei näppituntuma ja uskallus katoa.
Nautin jokaisesta saumasta, silmukasta ja villahaituvasta, mitkä käsieni kautta muuttuu joksikin merkitykselliseksi. Jos ei muille, niin minulle. Tunnen, hengittäväni helpommin, ajatukseni on kirkkaampia ja mieli levollisempi. Elän!
Tykkään hirmuisesti myös pihalla möyrimisestä ja kodin hämmentämisestä. Mieheni ei ymmärrä alkuunkaan, miksi huonekalujen paikkaa täytyy muuttaa, miksi seinän väri pitää vaihtaa, miksi joku kukka vaihtaa pihalla paikkaa jo kolmannen kerran tai miksi kirjahylly onkin yhtäkkiä ihan väärän värinen. Onneksi hän ei edes huomaa kaikkea, mitä täällä tapahtuu. Tai jos huomaa, on hän ymmärtänyt jotain tärkeää. ;)
Pidän myös ruoanlaitosta ja leipomisesta. En silti ole mikään huippukokki, vaan ihan kuten käsitöitäkin tehdessä, minun pitää saada säveltää, luoda, keksiä ja kokeilla. Reseptit on tylsiä, jokuhan on jo keksinyt ne. Lapset on hengissä ja ravitun näköisiä, joten kaipa ruoka on joskus jopa maittanut.
Metsä, luonto on minulle myös tärkeä asia. Nautin patikoinnista. Mitä syrjäisempi kolkka, sitä parempi. En ymmärrä, mitä iloa on kävellä kolmenkymmenen turkulaisturistin kanssa samoja pitkospuita valmiille nuotiolle paistamaan se kärkkäri, tervehtien matkalla niitä kuuttakymmentä vastaantulevaa joulupukkitarroin tuulipuvunrinnuksensa koristanutta haminalaisrouvaa, jotka on marttapiiriliiton patikointireissulla rentoutumassa, käytyään ensin napapiirillä tapaamassa joulupukkia. EI! Minä haluan mennä sinne minne huvittaa, katsomaan se rinteessä yksin nököttävä hassunnäköinen puu, kurkistaa mitä seuraavan kumpareen takana on, istua sammaleella ja silitellä puunrunkoa. Keittää ne kahvit siellä, missä kahvihammasta alkaa kolottaa ja nukkua, kun nukuttaa. Ja mieluusti yksin. En ole vielä löytänyt sellaista seuraa, joka antaisi minulle vapauden toteuttaa itsepäistä tyyliäni liikkua metsässä tai tunturissa. Kaipa sitä kotona ja töissä saa olla liiaksikin vastuussa ja valmiudessa muita varten. Passata toisia ja olla läsnä, mennä lasten ehdoilla tai ottaa huomioon kaikkien toisten tarpeet. Patikointireissut on siis yksi hengähtämisen muoto minulle. Monesti lataukseen ei tarvita kuin puolituntinen lähimetsässä, mutta toisinaan pari päivää tavoittamattomissa tekee hyvää. Usein metsä, puronvarsi, järvenranta tai tunturi laittaa aivoni kummalliselle luomistaajuudelle. Uusia käsityöideoita putkahtelee kivenmuodoista tai veden kuvioista ihan itsestään.
Tykkään kyllä retkeillä myös lasten kanssa. Nykyisin mukaan ei riemusta kiljuen lähde enää kuin nuorimmaiseni, kohta 5v. Teinien mielestä metsä on ihan syvältä. Ilo on kuitenkin huomata, että jotain niistä metsäreissuista ja rähjääntymisistä on jäänyt lapsille takaraivoonkin, sillä vanhimmat lapseni, jotka ovat jo teini-iän paremmalla puolella, ovat alkaneet uudelleen mökkeillä, kalastaa ja retkeillä. Ja ihan omasta vapaasta tahdosta.
En tiedä, mistä se kumpuaa, mutta uuden oppiminen kiehtoo minua, edelleen. Huomaan vain olevani vanhemmiten rajoittuneempi kokeilemaan ihan kaistapäisimpiä ajatuksiani. Ja oppiminen on haastavampaa. Haluaisin oppia heittämään perhoa, haluaisin osata tunnistaa kaikki sienilajit. Tahtoisin palata laskettelusuksien päälle (laskin nuorena, jossain vaiheessa se vain jäi), oppia pitämään hiihtämisestä ja tahtoisin osata laulaa teknisesti oikein. Haluaisin osata hallita mieltäni niin, että muistuttaisin enemmän Muumi-Mammaa, kuin Pikku-Myytä. Tahtoisin osata tehdä fransuja (vanha pitsintekotapa) ja tahtoisin joogata. Tanssitaitoakin olisi ihana hioa paremmaksi. Keksin kyllä joka päivä uuden asian, mitä tahtoisin osata. Usein ne liittyy käsitöihin.
Yhden suuren asian olen kuitenkin viime vuosina oppinut. Olen oppinut sanomaan ei niille asiolle, mitkä minua ei niin kiinnosta ja mitä minun ei ole pakko tehdä. Olen oppinut olemaan hivenen itsekäs ja antanut itselleni luvan nautiskella elämästä ilman huonoa omaatuntoa. Kaikille asioille en voi mitään, vaikka kuinka ponnistelisin. Joskus on vain todettava, että näin on ja antaa mennä.
Olen luetellut paljon asioita, mistä pidän. Kerronpa tähän loppuun mistä en pidä. En pidä kylmästä, sotkusta ja siivoamisenkin voisin antaa jollekin toiselle, jos tietäisin, että se tulee hyvin hoidettua. En pidä hotelliaamupaloista ja sotakirjoista. En myöskään tykkää katsoa televisiota, sillä senkin ajan voi käyttää niin paljon paremmin. No, katson toki joskus jotain.
Enkä tykkää shoppailusta, sellaisesta päämäärättömästä pyörimisestä kaupoissa. (Eräs ystäväni jopa kyseenalaisti naiseuteni tämän shoppailuinnottomuuteni tajuttuaan.)
On niitä varmasti muitakin asioita, mistä en pidä, mutta nyt siirryn tästä kirjoittamisesta yhteen mielipuuhaani, lukemiseen. Yksi ihanista äänistä maailmassa on uuden kirjan avaamisesta kuuluva narahdus. Toivon, että kirja on hyvä ja huomenna väsyttää....tai jos se osoittautuu tylsäksi, herään aamulla virkeänä pitkien yöunien jälkeen. Molempi parempi. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti