Kevättä odotellessa

Lupasin mummolleni joskus vuosia sitten, että opettelen vielä solmimaan fransuja. Siis sellaisia solmuista koostuvia perinnepitsejä, joita on käytetty entivanhaan esim pellavaliinojen päissä. Mummo oli todella taitava solmimaan ja voitti useita kilpailuja liinoillaan.
Viime viikolla kaivoin esille ohjeet perustekniikasta ja päätin kokeilla. Alku tuntui helpolta, eikä solmujen tekeminenkään mitään ydinfysiikkaa ole, mutta miten ihmeessä ne solmut saa juuri siihen paikkaan, mihin tahdon niiden menevän? Ja kuinka kummassa pitsistä saa tasaista? Vaatii lievää harjoitusta. Päätin kokeilla uudelleen vähän pehmeämmällä langalla, mutta lopputulos ei ollut sen siistimpää. Tekniikkalaji, joten harjoittelen, harjoittelen ja harjoittelen. Esittelen jossain vaiheessa vielä tekeleitäni täällä, mutta nyt en halua huvittaa ketään kötöstyksilläni.
Kävin eilen kirjastossa tutkailemassa solmukirjoja. Josko sieltä olisi löytynyt jotain uutta ja jännittävää ideaa noita fransuja ajatellen. Katsotaan, keksinkö mitään jalostettavaa ajatusta, sillä liinanpääpitseille ei oikein ole mulla käyttöä.

Kevät on aikaa, jolloin sormia syyhyttää tehdä käsitöitä tavallista enemmän. Vai johtuuko siitä, että on helpompaa ja hauskempaa kilkutella puikoilla tai surisuttaa ompelukonetta, kuin siivota pois talven pölyjä. :)

Neuloin tyttärelle lapaset, toiselle uuden pääpannan, lapaset, huivin, hihattimet ja sukat. Sisaren lapset sai nimisukat ja sisareni hiiritossukat. Nyt alkaa lanka-arkku olla vanhoista langoista tyhjä. Langanpätkistä tupersin vielä monet kymmenet minisukat ja lapaset. Vien ne taas synnytysosastolle pikkuisten varpaita lämmittämään.

Lahja

Pääsin pari päivää sitte lankataivaaseen. Sain hipistellä lankakaupassa ajan kans. Ihailin värejä, tunnustelin eri lankoja ja lennättelin ideoita. Haaveilin tekeväni sitä ja tätä ja vähän vielä tuota...

Mukaan tarttui kassillinen lankoja, vaikka kotona onki vielä neulomattomia keriä. Nyt sain tehä ostoksia silti hyvillä mielin, sillä tuhlasin joululahjan, lahjakortin lankakauppaan. Joulupukki on oppinu tuntemaan minut todella hyvin, kun tietää, millä minut saa hirmuisen hyvälle tuulelle. 

Jostain syystä haluaisin uudet puikot näille uusille langoille. Ja näistä täytyy neuloa jotain ihan erilaista. Monta ajatusta on jo päässä, mutta niitä täytyy vielä hetki työstää, ennen sitä hetkeä, jolloin ensimmäinen vyöte rapsautetaan poikki. 

Suunnitellessa sitä h-hetkeä, neulon vanhoja lankoja vähemmäksi. Makkarasukat pitkällä varrella neuloin viime yönä ystäväni vauvelille viemisiksi. Nämä pysyy tutkitusti sätkiväisemmänki vauvelin jaloissa kantoliinassa roikkuessa. 

Joulurauhaa

Toivotan kaikille oikein oikein hyvää ja rauhallista Joulua.

Meillä joulunalusaika oli kiireistä. Oli töitä aamusta iltaan, hautajaisvalmisteluja, puikot kilkkas iltamyöhään, ompelukone surisi ja talo täyttyi laatikoiden ja muiden jouluruokien tuoksusta.

Nyt, kun aatto on ohi, voin esitellä osan pehmeistä paketeista. Kaikkia kötöstyksiäni en muistanut kuvata ennen paketointia ja maailmalle lähettämistä.

Tytär sai  joululapaset

Anopin sukat

Siskolle porolapaset

Viherpiipertäjälle 

Rakkaan miniän setti

Jouluaatto oli jälleen ihana. Sain kaikki omat lapset puolisoineen (yhtä "vävypoikaa" lukuunottamatta), aatoksi kotiin. Mukana aatonvietossa oli myös isäni kumppanin kera, velipoika ja anoppi.  Syötiin pulskasti, avattiin lahjoja, nautittiin toistemme seurasta. Pelattiin tietysti lautapeliä, rakennettiin legoilla, väkerrettiin joululahjoja toimintakuntoon ja ajettiin autoradalla. Nauru raikas, juttu luisti ja oli ihanaa. Mielen valtas jälleen suuri kiitollisuus.

Melkein puolet tarjottavista mahtu kuvaan :)

Isä sano eilen, että kun lapset kasvaa, niistä joutuu luopumaan. Vastasin, vanhimman pojan kainalossa maatessani, etten minä näistä ikinä luovu. Minun lapsia ne on aina, vaikka asuvat osa jo omillaan. Sain pojaltani karhunhalauksen ja kuulin lauseen: "Äiti, sie olet rakas!"

Surusukkia

Kun lapset illalla nukahtaa, on minun kyyneleiden aika. En itke yksin salatakseni kyyneleeni, vaan siksi, että saan itkeä rauhassa. Suren kyllä lastenkin kanssa, tietysti, sillä menettihän hekin isomummonsa. Mutta yksin itken omaa suruani, lopullista menettämistä, lohdutonta ja kokonaisvaltaista ikävää. Vaikka tiedän, että näin on hyvä, mutta silti.
Onneksi on lupa surra ja itkeä, vaikka tämä menettäminen olikin niin odotettavissa, tiedossa oleva asia ja jopa toivottu.
Suruni kertoo minulle suuresta rakkaudesta ja kauniista muistoista. Mietin elämää, sen kiertokulkua, omia lapsiani ja perintöä. En siis materiaa, vaan sitä henkistä perintöä, minkä määrää ei voi mitata. Kaikkea sitä, minkä mummoni opettamissa taidoissa siirrän omille lapsilleni ja he taas aikanaan omilleen.

Itku on raskasta, mutta toisaalta voimaannuttavaa ja puhdistavaa. Samalla kilkuttelen puikkoja ja sivelen villalankaa, ihan kuten mummo minun ollessa vielä pieni. Joka joulu sai koko suku mummon neulomat villasukat ja onnekkaimmat vielä lapaset. Yhdet muistan erityisesti; ruskeat, kaksinkertaiset, pitsireunuksella, ohuesta puhtaasta villasta neulotut. Pidin ne kirjaimellisesti loppuun, niistä oli lopulta jäljellä vain ohuen ohuet säikeet kämmenien puolella.

Minun puikoista syntyi itkusukat, surusukat. Nappasin eilen lanka-arkustani summanmutikassa kerän ja aloin neuloa. Yksivärisyys ei riittänyt helpottamaan oloa, joten nappasin seuraavan kerän vaivautumatta edes katsomaan miten väri sopi edelliseen. Sillähän ei ole merkitystä, jos neulomisen tarkoitus on vain olon helpotus ja ajatusten hidastaminen.

Lopputulos on tässä. Näitä tuskin tulee pidettyä, mutta onpahan sata ja kaksi kyyneltä kuivattu näiden neulomisen aikana ja ehkä olokin helpottui niin, ettei tänään enää tarvitse tuntea sitä kurkkua kuristavaa tunnetta.

Iltalapaset ja kakkukokeilu

Eilen sain neulottua aamutuimaan leikinlomassa lapaset, aamulapaset. Iltapäivällä kauppaan lähtiessäni 16v tytär pyysi ostamaan harmaata lankaa ja neulomaan tavalliset lapaset, kunhan ehtisin. Niistä tuli iltalapaset, sillä ne valmistui nenäpäiväshowta katsellessa. Oli muuten tavallista aasimmat sketsit, minä en tykännyt. Hyvään tarkoitukseen rahat toki menee, mutta minua suivauttaa usein nämä kaikensortin keräykset ihan tavisihmisiltä, kun samalla maailmalla syydetään rahaa sotateollisuuteen, formulasirkukseen ja järkyttäviin mittasuhteisiin paisuneisiin urheilutapahtumiin. Kuinkahan monta lasta niilläkin sirkusrahoilla pelastettaisiin, ehkä jopa aikuisia.

Lankojen päättely jäi tuttuun tapaan odottamaan sitä hyvää hetkeä.

Päivällä leivotutti kummasti. Pyöräytin siis mokkaruutuja. Jostain syystä se ei riittänyt tainnuttamaan leivontaintoani, sillä nehän tekee vaikka unissaan. On tullut joskus tehtyä mokkaruutuja urheilukanttiiniin joka keskiviikoksi pitkän aikaa, joten tylsäähän niiden leipominen on, vaikka hyvältä ne aina maistuukin.
Leivontakaverini, 12v, tupsahti tässä vaiheessa keittiöön ja päätettiin tehdä paistettava juustokakku.
Kaikkea näytti olevan kaapissa, joten töihin.

Keksit murusiksi ja rasvat sekaan. Seos vuokaan ja pohja hetkeksi uuniin ja täytteen tekoon. Tarkempi kaapintutkinta osoittikin, että tuorejuustoa on liian vähän ja kaikkea olikin vähän niin ja näin. Oikeastaan hauskaa, sillä saatiin soveltaa.

Kakku tehtiin lopulta näin.

300g digestive-keksejä (enempää ei ollut)
75g sulatettua margariinia


300g tuorejuustoa
400g rahkaa (sattui olemaan juuri tämän verran)
4 munaa
1,5 dl sokeria (ei ollut enempää)
n 2 rkl maissijauhoja (kun vehnäjauhoja ei ollut)
2tl vanilliinisokeria
1rkl sulatettua margariinia (sekin loppui)
0,5dl kuohukermaa (koska täyte tuntui liian paksulta)
2,5dl hilloja eli lakkoja (tytär halusi syödä rasiasta loput)

Paistoin pohjaa ensin 10 min 200 asteessa. Täyte vuokaan ja uuni 175 asteeseen. Paistoin 40 min, minkä jälkeen sammutin uunin ja jätin kakun vielä 30 minuutiksi uuniin jälkilämpöön.
Jäähdytin kakun kunnolla ennen irtopohjavuoan reunojen irrotusta.

Ja kakku oli ihanaa! Eikä näkökään ollut hullumpi. Hyvä me, ollaan hyvä sovellustiimi.

Pipottaa

Kortisonia on tullu vedettyä elimistöön sellainen määrä, että uni on pätkittäistä, mörököllit vaivaa ja ahdistaa ja naama on levinny tunnistamattomaksi. On ärsyttävä olla ja päätä kiristää, joten... NEULOIN PIPON. En tosin itselle, vaan piskuiselle. Neiti halusi samanlaisen, kuin siskolla, eikä kaupasta niin pientä ja oikeanväristä löytynyt. Yön tunteina puikot suihkasi vielä putkihuivin samasta langasta.
Meinasin ensin vuorittaa pipon, mutta huppulakki ajakoon asian, suojaa kaulanki paremmin. Vuorittamattomilla neulepipoilla on tapana venyä muodottomiksi, mutta katsotaan, kestäisikö tämä ainakin hetken. Eihän tätä kai käytetä, kuin kauppareissuilla, sillä toppalakkihan näillä seuduilla on ulkona oltava.
Näin joulun alla tämä menee vaikka tonttulakista:)

Pikkuneiti tuumasi, että on hyvä, kun laitoin tuommosen merkin tuohon, nyt tietää, mikä kohta tullee etteen, eikä tarvi pyöritellä pipoa kädessä. Tarkka tyttö.

Kaapin kätköistä

Olen ollut vuosisadan taudissa, ensin keuhkoputkentulehdus, mikä astmaatikkona tarkoitti keuhkokuumeen pukkaamista päälle. Onnistuin menemään kohtuu heikkoon kuntoon, joten ryin itseltäni pari kylkiluuta sököksi, joita nyt koetan parannella. Saapas nähdä, kuinka pitkä operaatio tämä on. Lääkitys on ainakin kohillaa; heräsin tänä aamuna karmaisevaan varpaiden paleluun etupihan kuistilla, ovi takanani lukossa. Piti soitella ovikelloa, että pääsiskö sitä kotiin takaisin nukkumaan. Huoh....

Neulominen ei vielä oikein suju, kylki on sen verta kipeä, mutta täytyyhän sitä jotain pientä keksiä, ettei pää vallan sekoa tekemättömyydestä. Kaivoin kaapin kätköistä kaikki päättelemättömät sukat ja lapaset. En tiedä, mikä tuossa päättelyssä ärsyttää, mutta usein se jää neulottavan valmistuttua odottamaan jotain ihmehetkeä....Olihan näitä taas kertynyt muutamat. Lisää luultavasti löytyy, kunhan jaksan etsiä kaikki kätköni. Huomasin, että varsin synkkiä ja ilman kuvioita tai raitoja neulottuja töitä on tullu kesällä tehtyä. Pitäisikö huolestua?
Langanpätkät olen taas neulonut pikkulapasiksi ja -sukiksi, ne menee jouluna sairaalalle lahjoituksena, ihan kuten viime vuonnakin.

Jatkan kaappien tutkimista.

Tunnelmointia ja nykerryksiä

Sairaslomalla aika tulee pitkäksi, varsinkin, kun ei voi tehdä oikein mitään. Pakko on silti vähän jotain nykertää, vaikka silmukka tai pisto päivässä, ihan vaan pään koossa pitämiseksi. Näitä tyynyja olen tehnyt pitkään ja viimein ne on valmiit. Mallihan on maailman yksinkertaisin ja kivat näistä tulikin. Olo on kuin voittajalla.

Kauppaan en edelleenkään pääse, joten langat löysin kaapin kätköistä, mitä lie lankaa, kun ei ollu vyötettä tallella, ja toisen puolen kasasin neljästä valkoisesta käyttämättömästä pöytätabletista ja kuudesta napista. Toisella puolella on siis nappihalkio, mistä tyynyn voi sujauttaa sisään.

4-vuotias tyttäreni tilasi heti omaan sänkyynsä samanmoiset, mutta pienemmät ja ihanimmoista väreistä. Varmaan siis pinkit timantti lisäyksin tai jotain yhtä ärtsyä.

Illalla oli mukava tunnelmoida voittajana, varsinkin, kun tyttäreni 12v palkitsi äidin mustikka-kahvimuffineilla ja kunnon cappuccino pläjäyksellä.

Meni taas vuosi!

Edellisestä kirjoittelustani hurahti vuosi.
Sain viime syksynä elämääni rikastuttamaan uuden vaivan, eikä voimia ole ollut muuhun, kuin normiarjen pyöritykseen. Tosin arkikin on muuttunut huomattavasti, mutta mikä ei tapa, se vahvistaa, vai miten se sanonta menikään?!

Nyt huomaan, että yritän ja uskallan jälleen tehdä asioita, mistä nautin. Tuntuu, että on ELÄMÄN NÄLKÄ, mitä se nyt sitten tarkoittaakaan.

Olen kyllä vuoden aikana tehnyt käsitöitäkin, enimmäkseen puikoilla suihkimista terapiamielessä. Jossain vaiheessa sukkia tuli neulottua yli omien tarpeiden ja niitä on nyt kaapissa vaikka ja mitä kokoa. Kaipa ne aikanaan käyttäjän löytää.

Katsotaan, mitä tämä elämän nälkäni, jota yksi ystäväni keski-iän kriisiksikin nimitti, tuo tullessaan. Toivon, että ainakin terveempää tulevaisuutta mukavien asioiden parissa.

Jämälankoja

Nuukan luonteeni vuoksi minulle kertyy vuosittain melkoinen läjä lankajämiä, niitä keränloppuja, mistä tulisi joihinkin sukkiin tai lapasiin kivat raidat tai kuviot, jos vain kutomisvaiheessa muistaisin sen loppukerän olemassaolon. Pari vuotta sitten neuloin jämälangoista tyttärelleni omituisen ihanan neulepaidan, jota ei kuitenkaan olla pidetty montaa kertaa. Paksuja neuleita on vain niin hankala pitää, mieluummin puen villahaalarin kiukuttelijalle ja olen nopeammin pihalla, :)

Mietin pitkään, mitä nyt tekisin näistä keränlopuista, sillä pois niitä ei voi noin vain laittaa, hyvää lankaa, eikä kaappitilanikaan ole kovin suuri. Lopulta keksin mielestäni loistavan ratkaisun. Parasta tässä ei ole se, että pääsen langanlopuista eroon, vaan se, että se tuottaa vielä jollekulle hyvän mielen.
Olen neulonut ison läjän pienenpieniä villasukkia, kokoja 10-18. Tänään sain puhelimitse luvan toimittaa sukat lastensairaalaan. Lupasivat jatkossakin ottaa sukkia vastaan, mikäli innostun niitä vielä neulomaan. Täytyy muistaa tallettaa kaikki langanpätkät.

Tässä osa sukista, loput päättelemättä.

Hyvä mieleni tuntuu jatkuvan ja saan ihmeen paljon taas aikaiseksi. Eilen leivoin lasten kanssa omenanyyttejä. Viineritaikina; kaulin-käännän-kaulin-käännän..., sisälle sisareni pihalla kasvaneita omenoita keitettynä hillokkeeksi kanelin, neilikan ja inkiväärin kanssa. Päälle lasten mielen mukaan niin paljon tomusokeria, että sokerihumala on taattu ja lopuksi vielä pursotellaan sikinsokin sokerikuorrutetta kaloripommin päälle. Arvatkaas montako minuuttia tämä keko meillä komeili?

Jottei päästä laihtumaan, leivoin vielä illaksi sämpylöitä, joiden kyytipojaksi edellispäivänä suolattu lohi. Olo oli illalla niin pulska, että tänään heräsin tuntia aiemmin ja kävelin töihin aamulla kuuden jälkeen. 

Pääni luultavasti tietämättäni ajattelee, ettei talvella sovi palella, ja laittaa minut paakaamaan lihaa luiden ympärille, niinpä uunissa paistui töiden jälkeen tuoksuva puolukkapiirakka jälkiruoaksi. 

JOS jaksaisin, lähtisin nyt pitkälle juoksulenkille, mutta ihme kyllä, EN jaksa, joten otan toisen palan piirakkaa ja alan lukea.

Kiirettä pitelee:)

Tänään minusta on tuntunut siltä, että kello juoksee paljon lujempaa, kuin minä ikinä. Minusta se on hieman epäreilua. Olin illalla laittanut kellon soimaan tavallista aikaisemmin, mutta aamulla yrittäessäni istahtaa hetkiseksi kahvikupin ääreen lehteä lukemaan, tajusin olevani melkein myöhässä. Kuka sen puolituntisen minulta tuhlasi?
Töissä suhelsin kieli vyön alla, mutten ehtinyt silti  ruokatuntia viettämään rauhallisen lounaan merkeissä, vaan hotkin epäterveellisesti seisaaltaan tonnikala-raejuustosotkun jatkaakseni töitä. Lopulta työkaverini huomautti kellon raksahtaneen jo yli neljän....
Onneksi olin eilen reipas ja valmis karjalanpaisti odotteli kotona perunoiden keittäjää ja salaatin pilkkojaa.

Hommat ei tekemällä lopu ja kello ei pysähdy, vaikka kuinka pyytäisin. Siispä  pyykit on pesty, tyttären hiukset leikattu, lapaset ja sukat päätelty, toisen tyttären housut kavennettu, huominen ruoka on uunissa, ylihuominen keitto kiehuu ja ..........

Vaikka tekisin kuinka, en saa muiden mielestä riittävästi aikaiseksi. Teinit narisee ja nuorimmaiset kiukkuaa. Pitäisi muuttua vanhojenpäiväpuvuksi, ommella paita, neuloa uudet sukat, leipoa jotain hyvää, pestä pyykit nopeammalla tahdilla, viedä sinne ja tänne ja ostaa monenlaista ja olen aina jollekkin jotain velkaa! Enkä edes ymmärrä, miten voin olla lapsille velkaa, sillä heidän rahat tulee joka tapauksessa minun lompakosta!

Jatkan kellon kanssa kilpajuoksua ja alan neuloa ärtyneelle neidille sukkia. Laitan puikot kilisemään, neulon sydämeni kyllyydestä ja ojennan tyttärelle valmiit sukat aamuksi kouluun. :) Siitäs saa kiukuttelija!

Esimieheni seisoi tänään kahvikuppi kädessä työhuoneeni ovella ja seurasi työni valmistumista. "Yksinkertainen on kyllä kaunista!", hän totesi. Puhuikohan hän työstäni, vai minusta? :)

Ei kelvannut tyttärelle. Sain siis uudet lapaset itselleni!:)

Yksi blondikin löytyy.

Vähän näyttäisi siltä, että nämäkin alkaa kihartua.
Voi tyttö riepu!

Aurinkoa arkeen!

Elämääni on tupsahtanut AURINKO. Se alkoi valaista aivan yllättäen, odottamatta ja kummallisesti. Olen tästä suunnattoman iloinen ja onnellinen. Kinttaassa on taas virtaa ja jokainen päivä tuntuu mukavalta, hymyilyttää, eikä arjen kiireet ja murheetkaan paina repussa. Näköjään sitä vielä vanhanakin oppii yhtä sun toista. Kiitos AURINGON!

Eilen huomasin eksyneeni kauppareissulla kangaskauppaan; edelliskerrasta oli vierähtänyt luvattoman pitkä aika. Mukaan tarttui pari kangasta, mistä lupasin surautella tyttärelleni housut ja paidan. Katsotaan, missä välissä ehdin kaivaa nuo pölyttyneet koneeni taas esille. Kummasti on luomisvimma taas heräämässä. Ihanaa. Kohtahan saan taas ommella vanhojenpäiväpuvunkin, kun tulee vanhimman tyttäreni vuoro tanssahdella. Tällä hetkellä on vielä pari hakusessa, mutta kiristetään vaikka isoveli tanssittajaksi, ellei kukaan vapaa ja innokas nuorimies ilmottaudu vapaaehtoiseksi.

Työtkin sujuu suurempia miettimättä helposti ja mielekkäästi. Kävin työhaastattelussa Helsingissä viime viikolla ja nyt odotellaan, poikiiko se uusia tuulia työrintamalla. Pitäkää peukkuja.
Junamatkalla ajatukset meni melkoista vuoristorataa, itketti ja nauratti vuoronperään. Neuloin tyttärelleni lapaset tuolla matkalla. Ensimmäisessä lapasessa on silmukoiden syntyä säestänyt odotus, jännitys, into ja vähän pelkokin. Toinen lapanen valmistui paluumatkalla ihan eri tunnelmissa. Mieltä vaivasi yhtä aikaa ilo, suru, ikävä, onni, ja silmukoihin taisi sulaa muutama kyynelkin. Lapaset on ihan tavallisen tylsät väritystä myöten, mutta tulen muistamaan nämä harmaat lämmittäjät kyllä ihan muuna, kuin tavallisina.

Työviikko on mennyt hujauksessa. Tiistaina täytin pyöreitä ja kenties osittain siitä syystä päivä oli tavallista raskaampi. Kukkalähetti sai minut vielä itkemään kaikkien työkavereideni ja asiakkaiden edessä. :)

Miten yksi ruusu voikaan ilostuttaa ja lämmittää mieltä ja tuoksua niin huumaavalta?!

Ehdin kuvata ennen ensimmäistä pakkasyötä. 

Nyt lenkkarit jalkaan ja juoksemaan. Juoksukin kulkee mukavasti, eikä kaverini penikkatautikaan ole ilmestynyt vaivaamaan. Pitäisikö koputtaa puuta, ettei vain katoa tämä AURINKONI!

Neuletunika

Vai mekkoko tästä tuli. En mie tiiä. Sain jokunen aika sitten mieheltäni lahjaksi Kauneimmat neulemallit -kirjan. Olen neulonut pitsineuleita viimeksi monen monta vuotta sitten, joten pakkohan sitä oli kokeilla jotain. Löysin laatikosta pari suurta kerää valkoista kökkölankaa, mitkä uhrasin tähän kokeiluun. Tätä valitsemaani kuviota oli todella helppo neuloa, tuli siinä samassa telkkua töllätessä. Tosin jouduin vähän välillä vahtaamaan käsiäni ja laskemaan silmukoita; ei siis samanlaista sokkokutomista, kuin villasukkia tehdessä. Paidan/mekon/tunikan keksin omasta päästäni.

Lopputulos miellytti tyttöstäni (10v.) muuten, mutta tästä tuli liian pitkä. Mittasin hölmöyttäni neuleen pituuden vaakatasossa, kun olisi pitänyt mitata pystyssä, roikkuen. Neulehan venyy!!!! Ehdotin, että työntää neuleen kaapin perälle odottamaan tyttären kasvamista muutamalla sentillä. Hihat on puolipitkät, joten tytön kasvaessa niistä kai tulee lyhyet. Hmmm, tämä voi jäädä pitämättä, mutta sainpas harjoitusta ja lankakoria tyhjemmäksi.

lapaset ajankuluksi

Sairastelu ei sovi minun hermoille. Tai pitäisi olla koko ajan niin sairas, että olisi raatona sängynpohjalla. Heti, kun vähänkin voimat antaa myöten, minä alan suheltaa omiani ja paraneminen pitkittyy. Yritin kovin olla tekemättä mitään raskasta ja keskittyä lukemiseen, T:n kanssa leikkimiseen jne, mutta huomasin eilen kantavani vaatekaappia. Kylkihän ei siitä tietenkään vasta murtuneena oikein tykännyt. Huomasin sen kyllä vasta vähän liian myöhään. Joutui sitten tuo isäntä rukka repimään levyjä seinistä ihan yksin. Epäreilua, hajottaminen olisi ollut minunkin mieleeni.
Meillä on viimeinkin jatkettu kauan sitten aloitettua sisäremonttia. Yksi lastenhuone on hävityksen kohteena. Uusitaan seinät, katto ja lattia. Katto tosin vain maalataan, muut pinnat menee kokonaan uusiksi, seinät levyjä myöten. Täytyisi miettiä, millä tuo huone kalustetaan, vanhoja rojuja sinne ei enää viedä, mutta uusiinkaan ei oikein ole nyt varaa. No, asioilla on tapana järjestyä:)
Ja aikani kuluksi näpertelin lapaset. Näitähän tarvitaan aina. T:n kommentti lapasista: "Tievät ne on, mutta minä en pilä niittä."

Pupu oli käynyt tuhoamassa T:n tutit. "Nämä on nyt ältyttäviä!, tuumasi Pikku T.