Rakastuin spraymaaliin

Sain mummon mieheltä vuonna -89 peilin. Käsin taltalla kaiverretun. Kiemuraisen ja kukkakoristeisen, lakatun. Samantyylinen seinäkello ilmestyi lahjaksi vuotta myöhemmin ja pöytäkello muutaman vuoden päästä. Koskaan nämä kalleudet ei oikein ole löytäny paikkaansa meiltä. Liekö syynä tuo lakattu puupinta, vai tuo turhan kruusailtu tyyli.

Viimeiset 10 vuotta nämä aarteet on lojunu tuolla sisävarastossa tärkeästi paperiin käärittyinä. Kaivoin ne nyt esille ja uhkarohkeasti maalasin ne. Otin suuren riskin, sillä mulla ei ole aavistustakaan, millaisella lakalla ne oli käsitelty ja mitä siihen päälle oikeasti olisi saanut laittaa, ettei lopputulos olisi katastrofaalinen. Kiikutin kalleudet liiteriin, sillä päätin maalata ne kiiltävällä valkoisella spray-maalilla. Siellä suhuuttelin nollakelillä sinne ja tänne ja vähän itseänikin ja lopputulos on ihan ok.

Minulle rakkaan ihmisen käsin kaivertelemat esineet roikkuu nyt, ainakin toistaiseksi, ihan jossain muualla, kuin piilossa varastossa. Seinäkello hakee vielä seinää, mutta esille sekin tulee. Pöytäkello koristaa takanreunusta ja peili toimittaa prinsessapeilin virkaa nuorimman tyttären kampausleikeissä.

Kuvaan jäi vahingossa pätkä ripustussiimaa kellotaulun reunaan kiinni.  :)

Huomaan nyt, että liiteri ei ole talvella paras mahdollinen maalauspaikka, varsinkaan valaistuksen suhteen. Täytyy paikkasuhautella vielä kun kesä ja valo koittaa. Nyt saa kelvata noin.