Rakkaita omituisia aarteitani

Tuttavaperheemme talo paloi maan tasalle reilu vuosi sitten. Heidän selviytymisensä on huikea tarina. Liekeistä pelastui vain joitain astioita ja osa valokuvista, mikä oli ihmeellisen onnekasta. Kaikki muu irtain ja ison perheen talo katosi savuna ilmaan.  Monta tärkeää tavaraa ja muistoa katosi. Onneksi kukaan ei loukkaantunut fyysisesti.

Juttelin omien lasteni kanssa, miten tulipalon sattuessa tulisi toimia. Tarkistettiin, mistä löytyy sammutuspeitto ja mietittiin, miten pääsisi nopeiten ulos mistäkin huoneesta.

Keskustelu pani miettimään, mitä minulle arvokasta mahdollinen tulipalo voisi tuhota. Siis maallista tavaraa....minun ihmeellisen outoja aarteitani. Ei rahassa minkään arvoisia, mutta juuri minulle tärkeitä.

Sain mummoni vanhan lehmänkellon parikymmentä vuotta sitten. Kello löytyi mummolan makasiinista ihan sattumalta. Mummo kertoi kellon kuuluneen hyvin lypsäneelle ja puhetta ymmärtäneelle lehmälle. Minä ja lehmä ei koskaan tavattu, mutta kello kertoo minulle silti tarinoita tuolta kaapista, kun kuuntelen aivan tarkkaan istuessani pappani keinutuolissa.

Tämän savikellon sain siskoltani joululahjaksi myös noin 20 vuotta sitten. Tämä on rakkain joulukoristeeni, jonka käärin aina joulun jälkeen huolellisesti silkkipaperiin odottamaan seuraavaa joulua.

Karhu-herran on tehnyt mieheni sokeutunut pappa puukolla vuollen. Karhu on elänyt monenlaisia vaiheita. Koristeena anoppini hyllyssä,  hurjana otsona mieheni leikeissä, komeron pohjalla unohdettuna ja nyt meidän kirjahyllyn päällä juhlapaikalla vartioimassa meitä. Tietäisinpä, mitä pappa on miettinyt ja missä tätä vuollessaan......


Omituisia ovat aarteeni...mutta niin olen kai minäkin...onneksi!